Tutti

Tiedättehän ne vaikealta tuntuvat, epämiellyttävät asiat, joita vaan siirtää ja siirtää ja toivoo, että ne vain katoavat tai tapahtuvat jonain päivänä itsestään? Vaikka tietenkään ne eivät katoa mihinkään, saati sitten hoidu itsestään. Kuten hammaslääkärikäynnit. Tai erityisesti tuttivieroitus.

Päivätuttia meillä ei ole syöty oikeastaan koskaan. Yötutin syöminen loppuu, kun tyttö täyttää yhden vuoden, vannoin.
Viimeistään puolitoistavuotiaana, ennen päiväkodin aloitusta, mietin, kun yksivuotissynttäreiden jälkeenkään ei vielä huvittanut huudattaa lasta ja luopua taikakalusta, joka oli niin monta tilannetta pelastanut. Ja kas vain, sinne se pakattiin tutti päiväkotireppuunkin, mutta 2-vuotiaani ei kyllä enää tuttia mussuta, päätin.

Ja sitten kappas vain, kun asiaa tarpeeksi siirsin, tapahtui kuin tapahtuikin ihme, jossa mörkö häviää itsestään, kun neiti 2v 3kk ilmoitti, että on jo iso tyttö ja aikoo antaa tutin ystäväni uudelle vauvalle lahjaksi.

Hyvä kun en itkeä alkanut, kun jälkikasvuni reippaana tyttönä ojensi kalleimman aarteensa kehdossa tuhisevalle nyytille.


"Äiti, minulla on tosi kova ikävä tuttia", hän sanoi samana iltana, kun piti mennä nukkumaan. Uni tuli kuitenkin lopulta.

2 vuotta (ja 2 kuukautta)

Minun kaksivuotiaani

- kysyy kysymyksiä, kuten "mitä äiti tekee?" tai "missä meijjän kissa?".

- puhuu pitkiä ja usein kieliopillisesti korrekteja lauseita. Joskus tulee myös hassuja sanoja, kuten tänään ruokapöydässä, kun sana avocado oli unohtunut ja kyseisestä hedelmästä tuli taaperon suussa anovikki. 

- käyttää jo itsestään puhuessaan pronominia minä nimensä sijaan. Myös sanat mun ja mulle ovat hyvinkin usein kuultuja.

- on alkanut leikkiä yhteisleikkejä muiden lasten kanssa. Päiväkodissa hänellä on kaveri, jonka kanssa hän kulkee käsi kädessä. Itku kuulemma meinaa tulla molemmilta, jos eivät pääse piirissä vierekkäin istumaan.

- osaa ihan hurjan monta laulua ja lorua ulkoa.

- ei ole kauhean kiinnostunut käymään potalla. Pisujen tekeminen pottaan onnistuu silloin, kun neitiä huvittaa yrittää.

- pomppii ja kiipeilee.

- vierastaa vieraita setiä mutta ei juurikaan tätejä.

- on melko uhmakas. Takuuvarmat raivarit tulee aina kun täytyy lähteä kotiin leikkipuistosta, ja jos kaupassa ei saa ottaa pikkuisia ostoskärryjä.

- tykkää: nalle puhista, lorupussi -leikistä, pyöräilystä, vesilätäköistä sekä videoista, joissa hän itse esiintyy.

- ei tykkää: hiusten pesusta, paprikasta eikä tädin koiranpennusta, jolle hän tosin topakasti jo uskaltaa sanoa "ei saa haukkua!".

Uhmakkaana

Myy 1v 11kk käy läpi melkoisen uhmakasta vain äiti kelpaa -vaihetta.

Tänään hänen oli esimerkiksi määrä käydä isänsä kanssa yöunille, mutta neitipä olikin eri mieltä. "Myy ei mene isin kanssa nukkumaan", totesi hän ensin topakasti, ja jatkoi sitten: "Isin kanssa Myy pelleilee! Isi sanoo ei saa. Äitin kanssa Myy menee nukkumaan.". 

Kaikki mainitut asiat toki tapahtuivatkin, aivan siinä järjestyksessä kuin tyttö ennusti, huolimatta siitä että minä olin alunperin suunnitellut nostavani jalat pöydälle ja juovani lasin punaviiniä.

Se tunne

...kun lapsi sairastuu pahimman mahdollisen kiireen keskellä, ei tietenkään voi mennä hoitoon eikä sen lisäksi myöskään nuku. Ei yöllä eikä päivällä. Nukutat häntä päikkäreille yli tunnin samalla tuntien kuinka rästissä olevien tehtävien pino kasvaa minuutti minuutilta, ja kun lapsi lopulta nukahtaa, kelaat että miten voi olla näin huono tuuri.
Sitten menee vartti ja joku munapää tulee lehtipuhaltimen kanssa lastenhuoneen ikkunan alle möykkäämään, ja se niistä päikkäreistä.

Vain toinen äiti voi tajuta sen fiiliksen, kun yrität hillitä itsesi, ettet mene huutamaan turhautumistasi sille viattomalle huoltoyhtiön työntekijälle, joka sen lehtipuhaltimen uskalsi ottaa esille.

1,5-vuotias

Minun puolitoistavuotiaani osaa jo vaikka mitä temppuja.

Hän puhuu jo niin monta sanaa, etten millään pysy enää puheen kehityksen perässä. Hän osaa kertoa päivästään ("mummmo" tarkoittaa, että näimme tänään mummon, "pup-po", että olimme puistossa), ja hän myös usein vastaa esittämiini kysymyksiin.

Hän juoksee jo melkoista vauhtia. Vielä kun muistaisi aina katsoa eteensä.

Hän tykkää tehdä hiekkakakkuja ja laskea kaikkein hurjimmista liukumäistä. Varsinkin jälkimmäinen on hänestä ihan hulvattoman hauskaa.

Hän syö itse lusikalla. Ja hyvällä ruokahalulla syökin. Tavallista maitoa emme anna juotavaksi edelleenkään, mutta ruuan seassa sekin jo menee. Muuten hän syö hyvin pitkälti samaa ruokaa, mitä mekin mieheni kanssa syömme.

Hän osaa pelata älypuhelimella Pikku kakkosen Nuottiniittyä ja sulkea sovelluksen lopetettuaan. Heh, heh.

Hän leikkii jo aika hauskoja leikkejä. Hän laittaa pehmolelujaan potalle ja sanoo "psss" niinkuin pisut, tai syöttää nukkeaan ja hokee "nam nam".

Hän on käynyt ulkomailla, eikä ollut moksiskaan lentokoneessa tai hotellissa.

Lisäksi hän on melkoinen mummofani. Joka päivä pitäisi soittaa mummolle, ja innoissaan hän aina esittelee tavaroita, joita hän on mummolta saanut.



Kaiken kaikkiaan meille kuuluu muutenkin hyvää. Toivottavasti teillekin!

Käännekohta

Muistan vielä elävästi sen hetken, kun raskausviikolla 15 näpyttelin googleen "odotusblogi". Uudessa elämäntilanteessani koin lohduttavana, että muilla oli täsmälleen samoja ajatuksia kuin itselläni niihin aikoihin oli. Muidenkin mielestä maailma oli kirjaimellisesti alkanut haista pahalta ja muutkin oksensivat vuorokauden ympäri. Helpottava tieto! Eikä mennyt kauaakaan, kun aloin itse pitää omaa odotusblogiani, joka sittemmin muuttui vauvablogiksi tyttäreni vihdoin synnyttyä raskausviikolla 42.

Bloggaaminen on antanut minulle paitsi ihan konkreettisia toimivia vinkkejä vauva-arjen helpottamiseksi myös mahdollistanut tärkeän vertaistuen saannin. Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on monia ihania äitejä, joita en ehkä ole ihan oikeasti tavannut, mutta joiden olemassaolo ja kannustavat kommentit ovat raskauden ja vauvavuoden aikana olleet tärkeitä.

Tyttäreni syntymän jälkeen olen kuitenkin useampaankin otteeseen paininut mielessäni bloggaamiseen liittyvien yksityisyysasioiden kanssa. Eihän minulla oikeastaan ole mitään oikeutta kirjoittaa hänestä julkista blogia. Nimettömästä ja kasvottomasta vauvasta kirjoittaminen on kuitenkin tuntunut vielä olevan ihan ok. Vauva nyt on... vauva. Samanlainen pötkylä kuin kuka tahansa muukin vauva. Nyt tyttäreni on kuitenkin ylittänyt rajan, jossa vauvasta tulee taapero. Ja tässä tulee myös minulla raja vastaan. Blogistani ei tule taaperoblogia, vaan yksivuotiaani saa tästä eteenpäin kasvaa ja kehittyä rauhassa. Toisin sanoen ilman, että äiti kertoo netissä, mitä hän söi ja kuinka monta askelta otti.


En usko, että lopetan bloggaamista kokonaan. En tosin vielä tiedä, mitä tulevaisuuden blogini sisältää, tai edes että onko se tämä sama blogi vai ehkä ihan uusi. Ehkä jatkan tällä samalla pohjalla ja kirjoitan äitiyden herättämiä ajatuksia yleisemmällä tasolla, tai ehkä jätän äitiyden aiheena kokonaan ja keksin jotain ihan muuta. Taidan pitää pienen luovan tauon ja tunnustella asiaa hetken.

Se, että oma bloggaamiseni on nyt käännekohdassa, ei tarkoita ettenkö edelleen seuraisi teidän blogejanne! Haluan nyt vielä kiittää kaikkia lukijoitani kaikesta avusta ja tuesta, mitä olen teiltä saanut. Se on ollut tärkeää! Kiitos!

Kotona huomaa sään

Kulunut talvi on tuntunut elämäni pisimmältä, pimeimmältä ja märimmältä. Viimeisimpänä mainittua se ehkä oikeastikin saattoi olla, mutta kahta ensimmäistä tuskin. Töissä käydessä synkkä vuodenaika ei vaivaa lainkaan samalla tavalla kuin kotona ollessa, jolloin päivän ulkoiluhetkellä on suuri merkitys niin fyysisen kuin psyykkisenkin jaksamisen kannalta.

Päivät lapsen kanssa voivat tuntua pitkiltä, jollei ulos pääse. Alle vuoden vanha jaksaa viihdyttää itse itseään muutaman minuutin. Tuurilla pari minuuttia kauemmin, jos antaa hänen tehdä jotain periaatteessa kiellettyä, kuten olohuoneen kaappien sisällön tyhjentäminen lattialle. Ulkona lapselle ei varsinaisesti tarvitse keksiä mitään erityisiä viihdykkeitä, sillä kaikki siellä on niin ihmeellistä ja mielenkiintoista. Myy viihtyy rattaissaan, ja on tyytyväinen, kun kerron hänelle, että puu on puu ja siinä meni auto. Riemu yltyy kiljahduksiksi asti, mikäli tapaamme pihalla muita lapsia tai menemme laskemaan liukumäkeä.

Lisäksi tyttäreni nukkuu päivisin ulkona. Rattaissa nukutusprosessi sujuu ilman taistelua ja unet kärryissä ovat huomattavasti sängyssä nukuttuja päikkäreitä pidemmät. Päiväuniajan ollessa ovella lähdemme tavallisesti lenkille, jolloin Myy nukahtaa helposti kärryihinsä. Kotiin palattuamme työnnän hänet parvekkeelle jatkamaan uniaan. (Juu kyllä, niissä kuraisissa kärryissä olohuoneen läpi. Parin minuutin imurointi on pieni hinta siitä, että päiväunihomma sujuu.) Voi niitä kärryjä toki räntäsateen osuessa päikkäriaikaan siellä parvekkeellakin lykkiä, mutta silloin homma ei suju puoliksikaan niin smoothisti kuin lenkillä. Myy huomaa kyllä, jos häntä yritetään huijata.

Äidin keksimää sadepäivän puuhaa.

Lapsen keksimää sadepäivän puuhaa.

Olemme me toki viettäneet ihan mukaviakin sadepäiviä. Lähikirjastossamme on hienot muumituolit ja mielenkiintoinen helmitaulu, joita käymme aina silloin tällöin katsomassa. Snadi Stadissakin saa keskellä viikkoa leikkiä aika rauhassa, ja parin pysäkin bussi- tai junamatkan päässä Espoon puolella on kauppakeskus, missä voi nähdä kaikkea mielenkiintoista. On kuitenkin todettava, että onneksi kesä aina lopulta tulee. Hitaasti ehkä, mutta varmasti kuitenkin. Yritän tänä kesänä olla valittamatta liiasta auringonpaisteesta.

Yösyöttövieroitus, viikko 1

Sana "unikoulu" tuntuu mielestäni hieman negatiivissävytteiseltä, mutta siitä huolimatta sellainen meillä nyt on viikon verran ollut meneillään. Lapsi muutti viime viikonloppuna omaan huoneeseensa nukkumaan, ja samalla lopetimme yösyötöt. Tavoitteena hommassa oli tietysti koko yön nukkuva lapsi ja levänneempi äiti.

Alku oli odotetusti raskas. Olimme sopineet mieheni hoitavan pari ensimmäistä yötä, mutta en minäkään osannut nukkua lapsen itkiessä viereisessä huoneessa, eli valvoimme koko perhe. Yllättävän nopeasti lapsi kuitenkin tottui tilanteeseen. Vettä tarjottiin nokkamukista kolmena yönä, neljäntenä riitti, että kävi laittamassa kadonneen tutin takaisin suuhun. Sen jälkeen Myy onkin nukkunut iltaseitsemästä aamukuuteen, mikä on ihan hyvin, vaikka jos minulta kysytään, niin kello kuusi aamulla on vielä yötä.

Itse en ole ollut aivan yhtä nopea oppimaan kuin lapseni, vaan herään joka yö kolmen aikaan ihmettelemään, etteikö tässä nyt tarvitsekaan nousta imettämään. Se on tietysti ymmärrettävää, onhan herätys ollut siihen aikaan melkein vuoden ajan joka yö. Tavallaan olisin silti odottanut, että olisin pelkästä väsymyksestä vedellyt hirsiä tyytyväisenä yön läpi, mutta ehkä sen aika on vähän myöhemmin.

Kokonaisuudessaan tilanne siis näyttää tällä hetkellä hyvältä, mutta ihan vielä en huokaise helpotuksesta. Viikko on lyhyt aika, ja takapakkia voi vielä tulla, mutta kyllä tämä nyt antaa luottoa siihen, että vielä tulee aika, jolloin nukumme koko perhe ihan koko yön.

Ja vinkkinä kaikille, joilla tämä on vielä edessä: lastenhuoneessa sijaitseva sohva osoittautui ensimmäisinä öinä huikeaksi avuksi! Siinä ehti torkahtaa niin isi kuin äitikin, välillä vahingossa ja välillä ihan tarkoituksella.

11 kuukautta

Meillä asuu nyt 11 kuukautta vanha vauva, joka ei oikeastaan enää juurikaan muistuta vauvaa. Hän oppii ymmärtämään asioita niin huimaa vauhtia, että aikuinen voi vain kadehtia moista kykyä omaksua uutta tietoa. Myy on edelleen kova osoittelemaan asioita, mutta on meillä kuluneen kuukauden aikana opittu muutama ihan kokonaan uusikin taito.



Myy on tällä hetkellä hyvin innokas järjestelemään tavaroita. Olemme opetelleet, että leikin jälkeen lelut siivotaan takaisin laatikkoon, ja tehokkaana tyttönä neiti saattaa myös ihan muuten vain viedä kaikkea muutakin irtonaista tavaraa laatikkoonsa. Olen löytänyt sieltä mm. kaukosäätimen, kissan harjan ja kengän. Toisinaan myös pyykkikorista löytyy kaikkea sinne kuulumatonta, ja vahva epäilykseni on, että tyttäreni on senkin jekun takana.

Myyn passiivinen sanavarasto on laajentunut hurjasti sen jälkeen, kun viimeksi asiasta kirjoitin. Hän osaa osoittaa paljon sellaisiakin asioita, joita en oleta hänen vielä tunnistavan nimeltä. Esimerkiksi eräänä päivänä ajattelin ääneen, että minun pitäisi tiskata, ja Myy ystävällisesti näytti minulle heti, missä tiskiallas sijaitsee. Hän on myös muutaman kerran osoittanut minua ja sanonut "äiti", mutta muuten puhe on vielä lähinnä tavuja. Pupu esimerkiksi on puh ja kissa ksssh, ja äitikin lyhennetään useimmiten äiksi.

Myy ei ihan vielä kävele sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta on viime päivinä jo tehnyt muutaman askeleen matkoja, kun joku on ollut vastassa ottamassa kiinni. Hän osaa seisoa ilman tukea, mutta alkaa yleensä nauraa tempulleen, mistä seuraa pyllähdys. Kärryn kanssa kävely sujuu oikein hienosti, ja Myy myös tykkää siitä, että häntä kävelytetään kotona huoneesta toiseen.

Unirytmi on tällä hetkellä myllerryksessä niin päikkäreiden kuin yöunienkin osalta, koska olemme lopettaneet yösyötöt. Tähän asti Myy on nukkunut vielä kahdet päikkärit, mutta viime päivinä merkit ovat alkaneet viitata siihen, että toiset jäävät pian pois, sillä hän ei iltapäivän uniensa aikaan ole enää vaikuttanut väsyneeltä. Yöunet kestävät iltaseitsemästä aamuseitsemään, ja heräämisiä yön aikana voi olla 0-100. Toivotaan, että pian voin jättää jälkimmäisen luvun lauseesta pois.

Yksitoistakuiseni tykkää kovasti leikkiä ulkona, ja parasta on, jos näemme siellä muita lapsia tai koiria. Silloin neiti kiljahtelee riemusta. Oman pihan parhaat vempaimet ovat liukumäki ja keinuhevonen, mutta myös kaikki maasta löytyvät aarteet kiinnostavat.Meidän neiti on varsinainen pikku flirttailija, ja saa julkisissa kulkuvälineissä ja kaupoissa vieraat ihmiset hymyilemään ja lepertelemään itselleen. Se naurattaa häntä kovasti, ja saa kyllä muutkin hyvälle tuulelle.

Seuraavaksi neidin ikä lasketaankin sitten jo vuosissa. Jopas jotakin.

Omassa huoneessa

Pikkuinen iso tyttöni muutti viikonloppuna nukkumaan omaan huoneeseensa. Olimme oikeastaan ajatelleet pitää häntä samassa huoneessa kanssamme vielä jonkin aikaa, mutta hän on viime aikoina nukkunut huonosti ja alkanut vaatimaan maitoa kolmesti yössä, mihin voimani eivät yksinkertaisesti enää riitä. Lapsi lähentelee kuitenkin jo vuoden ikää, eikä varsinaisesti tarvitse enää maitoa öisin. Yösyöttöjen lopettaminen ja muutto omaan huoneeseen tuntui järkevältä tehdä samalla kertaa.

Omasta sängystä on helppo näyttää, missä ovat orava, pöllö, kilppari ja viiri.

Siirsimme pinnasängyn lastenhuoneeseen lauantaina heti aamusta, jotta Myy ehtisi päivän aikana tottua ajatukseen uudesta nukkumapaikasta, ja nopeasti hän sen tajusikin! Muutama tunti sen jälkeen, kun homma oli valmis, kysyin häneltä "Missä Myy nukkuu?", ja vastaukseksi hän osoitti innoissaan oman huoneensa suuntaan. Nukahtaminen sujui illalla tavalliseen tapaan parin tutinheiton jälkeen noin kymmenessä minuutissa, mutta se yösyöttövieroitus onkin sitten asia erikseen. Ehkä kirjoitan siitä enemmän kun öitä on takana useampi kuin kaksi.

Lastenhuoneessa saa olla väriä.

Tuntuu hassulta ja oikeastaan aika ihanalta nukkua pitkästä aikaa ihan kahdestaan mieheni kanssa. Tunne on vähän samankaltainen, kun teininä bileissä ilman aikuisten valvontaa tai duunissa pomon ollessa lomalla. Vastuu on silti kannettava, mutta muuten voi olla vähän vapaammin.