Olen ollut kotona nyt seitsemän kuukautta. Se on pisin aika, jonka olen koskaan ollut poissa opiskelu- tai työelämästä sen jälkeen kun kuusivuotiaana aloitin esikoulun. Alussa aika mateli, mutta mitä pidemmälle mennään, sitä nopeammin se tuntuu kulkevan.
Ensimmäiset kaksi kuukautta olivat lievästi sanoen haastavia. Jäin äitiyslomalle suoraan talvilomalta, ja koska synnytin vasta kaksi viikkoa lasketun aikani jälkeen, ehdin olla yksin kotona kaksi kuukautta. Myös elämänmuutos oli huima, sillä olin ollut samassa yrityksessä töissä viisi vuotta. Kun on tottunut näkemään samat viisitoista ihmistä joka päivä, tuntuu kummalliselta olla yhtäkkiä yksin.
En edes muista tarkkaan, milloin äitiyslomani (tai mikä lie vanhempainvapaa) loppuu. Kaikkien kesälomien ja talvilomien jälkeen laskimme muistaakseni työnantajani kanssa minun palaavan töihin maaliskuun ensimmäisenä arkipäivänä.
En ole kertaakaan kaivannut takaisin töihin tyttäreni syntymän jälkeen. Joskus kaipaan aikuista juttuseuraa ja joskus olen kateellinen niille kotiäideillä, joiden miehet pääsevät töistä viiteen mennessä, kuten keskiverto työntekijät pääsevät. Työnteollaan mieheni kuitenkin mahdollistaa minulle sen, että voin hoitaa lastamme kotona niin pitkään kuin haluan, joten moiset tunteet on pyrittävä häivyttämään taka-alalle.
En aio palata töihin vanhempainvapaani loputtua. Tällä hetkellä lähinnä mietin, että jäänkö hoitovapaalle vai irtisanoudunko kokonaan. Nyt nimittäin oltuani jo poissa työelämästä näin kauan, olisi ehkä helpompi hoitaa ne keskeneräiset opinnot vihdoin loppuun.
Ja se lapsi sitten.
Jossain vaiheessa laitamme hänet kyllä joko perhepäivähoitoon tai päiväkotiin, ainakin osa-aikaisesti, sillä minä en, edelleenkään, halua enempää kuin tämän yhden lapsen. On kuitenkin tärkeää, että lapsi oppii toimimaan myös ikäisessään seurassa. Sen aika ei kuitenkaan ole vielä, sillä vielä hän on aivan liian pieni. Ja vielä tuntuu hyvältä olla ihan vain kahdestaan kotona ilman sen suurempia suunnitelmia.
perjantai 26. syyskuuta 2014
torstai 18. syyskuuta 2014
5 kuukautta
Lapsi kasvaa ihan hurjaa vauhtia. Hän painaa jo päälle kahdeksan kiloa ja on melkein 70 cm pitkä. Vaatteet jäävät pieniksi niin nopeasti, että hyvä jos ehdimme kerran jokaista käyttää. Myös vaunukoppa alkaa olla pieni, mikä on sääli. En haluaisi luopua siitä ennen kuin tyttö on ainakin kuusi kuukautta vanha, mutta jos tämä kasvuvauhti jatkuu, ei hän mitenkään mahdu sinne mukavasti enää kuukauden kuluttua. Olemmekin viime aikoina liikkuneet paljon kantorepussa vaunujen sijaan, mutta mikäli ilmat kylmenevät, tuntuvat vaunut jotenkin helpommalta vaihtoehdolta.
Viisikuukautinen vauva on yksinkertaisesti ihana. Hän juttelee kovasti ja nauraa melkein kaikille tyhmille hassutteluleikeilleni. Leikimme kutituskättä ja pusumonsteria ja toisinaan neiti meinaa ihan tikahtua nauruunsa. Lelutkin kiinnostavat sen verran, että äiti saa itselleen pienen tauon, jos lapselle antaa käteen mitä tahansa, mikä on värikäs ja pitää ääntä.
Öisin neiti herää vieläkin kaksi kertaa syömään, mutta muita ylimääräisiä herätyksiä ei enää tule, sillä hän on oppinut itse etsimään tuttinsa ja laittamaan sen oikeinpäin suuhunsa. Toki niitä tutteja täytyy olla sängyssä muutama, että joku niistä osuu käteen pimeässä, mutta minun yöunieni kannalta tämä on oikein hieno taito!
Päivisin joudun imettämään melko usein (välillä tuntuu siltä, että koko ajan...!), sillä vauva on paitsi isohko myös hyvin aktiivinen. Alkaa siis olla aika luopua täysimetyksestä. Parina iltana hän onkin jo saanut iltapalaksi äidinmaitoon tehtyä porkkanavelliä, mikä on aluksi aiheuttanut nyrpistelyä ja epäileviä katseita, mutta alas se on silti lopulta mennyt. Aion tehdä lapsen ruuat itse ainakin niin kauan kun olen kokopäiväisesti kotona häntä hoitamassa. Haaste tästä tulee siinä vaiheessa, kun on aika syöttää hänelle lihaa, sillä itse en sitä ole syönyt viiteentoista vuoteen, mutta eiköhän sekin jotenkin onnistu.
Liikkuminen ei ole kuluneen kuukauden aikana hirveästi saanut uusia ulottuvuuksia. Tyttö ryömii pienen matkan jonkin houkuttimen, yleensä tutin, perässä, muttei taida tajuta liikkuvansa ja matkanteko on vielä melko hankalaa. Akselinsa ympäri hän ymmärtää pääsevänsä ja se sujuukin vaivattomasti. Toistaiseksi lapsen siis löytää lähes sieltä, mihin hänet jättikin. Samasta asennosta tosin ei juuri ikinä.
Kaikenkaikkiaan tällä hetkellä elämä sujuu oikein mallikkaasti. Äitiys tuntuu hyvältä.
Viisikuukautinen vauva on yksinkertaisesti ihana. Hän juttelee kovasti ja nauraa melkein kaikille tyhmille hassutteluleikeilleni. Leikimme kutituskättä ja pusumonsteria ja toisinaan neiti meinaa ihan tikahtua nauruunsa. Lelutkin kiinnostavat sen verran, että äiti saa itselleen pienen tauon, jos lapselle antaa käteen mitä tahansa, mikä on värikäs ja pitää ääntä.
Öisin neiti herää vieläkin kaksi kertaa syömään, mutta muita ylimääräisiä herätyksiä ei enää tule, sillä hän on oppinut itse etsimään tuttinsa ja laittamaan sen oikeinpäin suuhunsa. Toki niitä tutteja täytyy olla sängyssä muutama, että joku niistä osuu käteen pimeässä, mutta minun yöunieni kannalta tämä on oikein hieno taito!
Päivisin joudun imettämään melko usein (välillä tuntuu siltä, että koko ajan...!), sillä vauva on paitsi isohko myös hyvin aktiivinen. Alkaa siis olla aika luopua täysimetyksestä. Parina iltana hän onkin jo saanut iltapalaksi äidinmaitoon tehtyä porkkanavelliä, mikä on aluksi aiheuttanut nyrpistelyä ja epäileviä katseita, mutta alas se on silti lopulta mennyt. Aion tehdä lapsen ruuat itse ainakin niin kauan kun olen kokopäiväisesti kotona häntä hoitamassa. Haaste tästä tulee siinä vaiheessa, kun on aika syöttää hänelle lihaa, sillä itse en sitä ole syönyt viiteentoista vuoteen, mutta eiköhän sekin jotenkin onnistu.
Liikkuminen ei ole kuluneen kuukauden aikana hirveästi saanut uusia ulottuvuuksia. Tyttö ryömii pienen matkan jonkin houkuttimen, yleensä tutin, perässä, muttei taida tajuta liikkuvansa ja matkanteko on vielä melko hankalaa. Akselinsa ympäri hän ymmärtää pääsevänsä ja se sujuukin vaivattomasti. Toistaiseksi lapsen siis löytää lähes sieltä, mihin hänet jättikin. Samasta asennosta tosin ei juuri ikinä.
Kaikenkaikkiaan tällä hetkellä elämä sujuu oikein mallikkaasti. Äitiys tuntuu hyvältä.
keskiviikko 3. syyskuuta 2014
Mörkö nimeltä päiväunet
Kerroin taannoin vauvani nukkuvan päiväunia aina puoli tuntia kerrallaan. Tasan, ei koskaan enempää tai vähempää.
No kyllä, sitten kun on saanut hänet ensin nukahtamaan. Se ei ainoastaan vaadi hirvittävää määrää kärsivällisyyttä, vaan myös jekkuja, kikkoja ja taikavoimia. On hyvin tavallista, että nukuttamiseen käytetty aika on päivisin moninkertainen nukkumiseen käytettyyn aikaan verrattuna.
Ei ole kyse siitä, että yrittäisin nukuttaa liian virkeää tai liian väsynyttä tai nälkäistä vauvaa, vaikka nekin virheet olen toki äitiyteni aikana ehtinyt tehdä. Neiti taistelee viimeiseen asti unta vastaan, ja lopulta tilanne on tietysti se, ettei mikään ole hyvä. Kiukuttaa olla sylissä, kiukuttaa olla paikoillaan, ja sekös vasta kiukuttaakin, jos joutuu sänkyyn. Ennen hän nukahti liikkuviin vaunuihin, mutta ei enää, ellei aio työnnellä vaunuja useampaa tuntia. Imurin ääni saa hänet kyllä lopettamaan kitinän, mutta ei nukahtamaan.
Ideani ovat lopussa, sillä olen mielestäni kokeillut kaikkea, paitsi sitä, että jättäisin hänet vain sänkyynsä itkemään, ja sitä en myöskään aio kokeilla. Olen myös koittanut olla tekemättä mitään, antaa hänen niin sanotusti nukahtaa omia aikojaan, mutta kitinäshow alkaa aina ennen kuin uni tulee.
Kyllä se uni tietysti aina lopulta tulee, mutta siinä vaiheessa sekä äiti että vauva ovat käyneet hyvin lähellä hermoromahdusta. Useamman kerran joka päivä. Ja jossain vaiheessa sitä alkaa väkisinkin syyttää itseään. Että miten voi olla, etten saa lastani nukkumaan ilman tällaista taistoa, jotain minun täytyy tässä nyt tehdä väärin.
Jos jotain, niin itsehillintää tämä kyllä kehittää, sillä jos minä en pysyisi rauhallisena, niin koko homma räjähtäisi käsiin. Ja lopulta tilanne kuitenkin aina päätyy siihen, että vauva nukahtaa. Ja, kyllä te toiset äidit tiedätte, miten paljon sitä nukkuvaa vauvaa voikin rakastaa.
No kyllä, sitten kun on saanut hänet ensin nukahtamaan. Se ei ainoastaan vaadi hirvittävää määrää kärsivällisyyttä, vaan myös jekkuja, kikkoja ja taikavoimia. On hyvin tavallista, että nukuttamiseen käytetty aika on päivisin moninkertainen nukkumiseen käytettyyn aikaan verrattuna.
Ei ole kyse siitä, että yrittäisin nukuttaa liian virkeää tai liian väsynyttä tai nälkäistä vauvaa, vaikka nekin virheet olen toki äitiyteni aikana ehtinyt tehdä. Neiti taistelee viimeiseen asti unta vastaan, ja lopulta tilanne on tietysti se, ettei mikään ole hyvä. Kiukuttaa olla sylissä, kiukuttaa olla paikoillaan, ja sekös vasta kiukuttaakin, jos joutuu sänkyyn. Ennen hän nukahti liikkuviin vaunuihin, mutta ei enää, ellei aio työnnellä vaunuja useampaa tuntia. Imurin ääni saa hänet kyllä lopettamaan kitinän, mutta ei nukahtamaan.
Ideani ovat lopussa, sillä olen mielestäni kokeillut kaikkea, paitsi sitä, että jättäisin hänet vain sänkyynsä itkemään, ja sitä en myöskään aio kokeilla. Olen myös koittanut olla tekemättä mitään, antaa hänen niin sanotusti nukahtaa omia aikojaan, mutta kitinäshow alkaa aina ennen kuin uni tulee.
Kyllä se uni tietysti aina lopulta tulee, mutta siinä vaiheessa sekä äiti että vauva ovat käyneet hyvin lähellä hermoromahdusta. Useamman kerran joka päivä. Ja jossain vaiheessa sitä alkaa väkisinkin syyttää itseään. Että miten voi olla, etten saa lastani nukkumaan ilman tällaista taistoa, jotain minun täytyy tässä nyt tehdä väärin.
Jos jotain, niin itsehillintää tämä kyllä kehittää, sillä jos minä en pysyisi rauhallisena, niin koko homma räjähtäisi käsiin. Ja lopulta tilanne kuitenkin aina päätyy siihen, että vauva nukahtaa. Ja, kyllä te toiset äidit tiedätte, miten paljon sitä nukkuvaa vauvaa voikin rakastaa.
maanantai 1. syyskuuta 2014
Kisu ja vauva, vihdoin sovussa
Kissamme, aiemmin tunnettu nimellä sylivauva, nykyään useammin isoveikka, on nyt 6-vuotias ja tuli minulle ollessaan vain pari kuukautta vanha pentu. Asuimme siis kissan kanssa kahden ennen kuin tapasin aviomieheni. Hän on varsinainen mammampoika, seuraa minua kaikkialle ja ennen lasta nukkuikin joko päälläni tai jaloissani. Toisin sanoen kisuherra oli tottunut jakamattomaan huomioon ja siihen, että äidin syli on aina vapaa.
Tämän esipuheen jälkeen ei liene enää yllätys, kun sanon, ettei kisu ollut varsinaisesti mielissään vauvasta. Ensin hän mökötti muutaman viikon, vetäytyi omiin oloihinsa ja kävi aina välillä tarkastamassa, vieläkö tunkeilija on tallella. Sen jälkeen hän ystävällisesti päätti alkaa muistuttaa minua siitä, että hänkin on paikalla, ja maukui yhtään liioittelematta koko valveillaoloaikansa. Siis hyvin suuren osan vuorokaudesta ja myös öisin.
Parin kuukautta myöhemmin ystäväni oli meillä kylässä ja totesi, että kylläpä teidän kissa mouruaa nykyään paljon. Kommentti ärsytti, enkä vastannut mitään, joten hän sanoi sen jossain vaiheessa vielä uudestaan. Olin niin raivona, että hänen lähdettyään soitin äidilleni, ja totesin, että nyt en enää kestä, ja vanhempani ottivat kissan hetkeksi hoiviinsa.
Ratkaisu oli tietysti hieman itsekäs, mutta kuunneltuani toista kuukautta taukoamatonta mouruamista aloin olla vihainen paitsi kissalle myös miehelleni ja ajoittain jopa vauvalle. Sitä paitsi kisulla oli hyvä olla vanhempieni huomassa, sillä siellä hän sai paljon huomiota ja hänellä oli mahdollisuus olla ulkona.
Nyt hän on ollut taas kotona kolme viikkoa, ja ilokseni palannut takaisin omaksi ihanaksi itsekseen. Hän tulee aamuisin puskemaan minua ja jää syliin kehräämään, niin kuin aina ennenkin. Enää hän ei myöskään eristäydy meistä, vaan tulee minun ja vauvan kanssa samalle viltille köllöttelemään, mikä on johtanut siihen, että myös vauva alkaa olla melko kiinnostunut kissasta. Saa nähdä mitä käy, kun neiti oppii vetämään isoveikkaa hännästä, mutta toistaisksi täällä on rauha maassa!
Tämän esipuheen jälkeen ei liene enää yllätys, kun sanon, ettei kisu ollut varsinaisesti mielissään vauvasta. Ensin hän mökötti muutaman viikon, vetäytyi omiin oloihinsa ja kävi aina välillä tarkastamassa, vieläkö tunkeilija on tallella. Sen jälkeen hän ystävällisesti päätti alkaa muistuttaa minua siitä, että hänkin on paikalla, ja maukui yhtään liioittelematta koko valveillaoloaikansa. Siis hyvin suuren osan vuorokaudesta ja myös öisin.
Parin kuukautta myöhemmin ystäväni oli meillä kylässä ja totesi, että kylläpä teidän kissa mouruaa nykyään paljon. Kommentti ärsytti, enkä vastannut mitään, joten hän sanoi sen jossain vaiheessa vielä uudestaan. Olin niin raivona, että hänen lähdettyään soitin äidilleni, ja totesin, että nyt en enää kestä, ja vanhempani ottivat kissan hetkeksi hoiviinsa.
Ratkaisu oli tietysti hieman itsekäs, mutta kuunneltuani toista kuukautta taukoamatonta mouruamista aloin olla vihainen paitsi kissalle myös miehelleni ja ajoittain jopa vauvalle. Sitä paitsi kisulla oli hyvä olla vanhempieni huomassa, sillä siellä hän sai paljon huomiota ja hänellä oli mahdollisuus olla ulkona.
Nyt hän on ollut taas kotona kolme viikkoa, ja ilokseni palannut takaisin omaksi ihanaksi itsekseen. Hän tulee aamuisin puskemaan minua ja jää syliin kehräämään, niin kuin aina ennenkin. Enää hän ei myöskään eristäydy meistä, vaan tulee minun ja vauvan kanssa samalle viltille köllöttelemään, mikä on johtanut siihen, että myös vauva alkaa olla melko kiinnostunut kissasta. Saa nähdä mitä käy, kun neiti oppii vetämään isoveikkaa hännästä, mutta toistaisksi täällä on rauha maassa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)