Tämän esipuheen jälkeen ei liene enää yllätys, kun sanon, ettei kisu ollut varsinaisesti mielissään vauvasta. Ensin hän mökötti muutaman viikon, vetäytyi omiin oloihinsa ja kävi aina välillä tarkastamassa, vieläkö tunkeilija on tallella. Sen jälkeen hän ystävällisesti päätti alkaa muistuttaa minua siitä, että hänkin on paikalla, ja maukui yhtään liioittelematta koko valveillaoloaikansa. Siis hyvin suuren osan vuorokaudesta ja myös öisin.
Parin kuukautta myöhemmin ystäväni oli meillä kylässä ja totesi, että kylläpä teidän kissa mouruaa nykyään paljon. Kommentti ärsytti, enkä vastannut mitään, joten hän sanoi sen jossain vaiheessa vielä uudestaan. Olin niin raivona, että hänen lähdettyään soitin äidilleni, ja totesin, että nyt en enää kestä, ja vanhempani ottivat kissan hetkeksi hoiviinsa.
Ratkaisu oli tietysti hieman itsekäs, mutta kuunneltuani toista kuukautta taukoamatonta mouruamista aloin olla vihainen paitsi kissalle myös miehelleni ja ajoittain jopa vauvalle. Sitä paitsi kisulla oli hyvä olla vanhempieni huomassa, sillä siellä hän sai paljon huomiota ja hänellä oli mahdollisuus olla ulkona.
Nyt hän on ollut taas kotona kolme viikkoa, ja ilokseni palannut takaisin omaksi ihanaksi itsekseen. Hän tulee aamuisin puskemaan minua ja jää syliin kehräämään, niin kuin aina ennenkin. Enää hän ei myöskään eristäydy meistä, vaan tulee minun ja vauvan kanssa samalle viltille köllöttelemään, mikä on johtanut siihen, että myös vauva alkaa olla melko kiinnostunut kissasta. Saa nähdä mitä käy, kun neiti oppii vetämään isoveikkaa hännästä, mutta toistaisksi täällä on rauha maassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti