Raskaus ja uni

Kello on viisi aamuyöllä ja minä olen hereillä. Taas. Nämä ovat taatusti elämäni viimeiset kuukaudet, kun saisin nukkua, mutta minäpä en silti nuku. En sano, että ihan joka yö, mutta hyvin usein kuitenkin herään aamuyöllä, pyörin sängyssä ja totean, ettei nukkumisesta tule enää mitään. Toivon kellon olevan edes kuusi, mutta viisi se on joka kerta. Olen raskauden aikana nukkunut huomattavasti vähemmän kuin sitä ennen.

Alussa minua valvotti tietysti pahoinvointi. Yölläkin oksetti. Ja kun pahimpina päivinä sisällä pysyi vain muutama hedelmä, myös nälkä piti hereillä. Tilanne vaan ei parantunut syömällä. En kuitenkaan muista tunteneeni sitä kokonaisvaltaista väsymystä, mistä monet kertovat kärsineensä koko raskauden ensimmäisen kolmanneksen ajan, vaikka nukahdin kyllä iltaisin todella helposti. Sohvalle television eteen, päivävaatteissa, kaikki valot päällä. Välillä en edes muistanut myöhemmin sitä, kun mieheni oli herättänyt minut ja siirtänyt sänkyyn nukkumaan.

On kai tavallista nähdä raskauden aikana kummallisia unia. Minä näen unia kissastani. Aluksi niitä tuli harvemmin, mutta nyt viimeiset pari viikkoa kissa on ollut unissani joka yö. Unissa toistuu pääsääntöisesti kaksi teemaa. Kissa joko synnyttää tai karkaa. Kyseessä on siis leikattu uroskissa, joka ei ikinä poistu kerrostalohuoneistostamme, eikä näin ollen ole syntymänsä jälkeen edes nähnyt muita kissoja. Herra ei siis taatusti ole saamassa pentuja ja tuskin myöskään edes tajuaa suunnitella karkumatkaa. Kissanpentu-unien syy nyt on varmaan kuitenkin kaikille selvä. Karkaamisunien olen analysoinut olevan minun huonoa omatuntoa siitä, että pian lähes kaiken aikani, voimani ja huomioni saakin vauva. Kissa kun oli minulla jo ennen kuin tapasin aviomieheni, ja toimitti vuosien ajan hienosti niin poikaystävän, lapsen, ystävän kuin terapeutinkin virkoja.

Unet ovat harvoin kuitenkaan sellaisia, että saisivat minut heräämään. Viime aikoina olen valvonut lähinnä siksi, että lapsi kohdussani vaikuttaa olevan varsin vilkas yksilö. Nukkumisen haastavuusaste kasvaa, kun joku riehuu vatsan sisäpuolella niin, että koko sänky tärisee. Ei voi kun hämmästellä, mitä ihmettä se yrittää tehdä siellä, kun voimakkaita liikkeitä tuntuu tasapuolisesti ympäri vatsaa. Ei kai siellä enää tässä vaiheessa ole tilaa harjoitella kuperkeikkoja?

Edelleenkin, valvomisesta huolimatta, tunnen itseni melko harvoin erityisen väsyneeksi. Tähän täytyy olla tyytyväinen. Edessä kun taitaa olla aika, jolloin varmasti olisin kiitollinen edes näistä viiden tunnin yhtenäisistä yöunista.