It's a girl!

Kello 8.15, terveyskeskuksen ryhmätyöhuone. Ensimmäinen perhevalmennustunti on alkamassa ja huone on aivan täynnä odottavia pareja. Olen yllättynyt ensinnäkin siitä, kuinka suuri ryhmä on, sekä siitä, että sen keski-ikä on mielestäni melko korkea. Tietysti tiesin, kuinka vanhoja ensisynnyttäjät pääkaupunkiseudulla keskimäärin ovat, mutta en ollut silti odottanut, että olisin ryhmän nuorimpia. Kuiskaan miehelleni, että toivottavasti täällä ei joudu esittelemään itseään koko ryhmälle, ja samassa terveydenhoitaja tokaisee, että aloitetaanpa esittelykierros tuolta. Alkaa ahdistaa. En oikein ole hyvä näissä ryhmäjutuissa. En minäkään, tietenkään, pistäisi pahakseni jos ystävystyisin muiden odottavien äitien kanssa, mutta tällainen ryhmätilanne täynnä vieraita ihmisiä ei ole minulle todellakaan se otollisin paikka luoda uusia kontakteja, sillä olen ryhmässä enemmänkin sellainen tarkkailija ja muutenkin aika hitaasti lämpeävä. Täytyy ehkä alkaa miettiä muita vaihtoehtoja. Onneksi paras ystäväni on minulle niin läheinen, että voin puhua odotuksesta hänen kanssaan, vaikkei hän itse ole vielä sitä kokenutkaan.


Kävimme toissapäivänä rakenneultrassa. Vauvalla on kaikki hyvin. Koko vastasi viikkoja ja kaikki elimet löytyivät sieltä, mistä pitikin. Pienen kauhun hetken kyllä ehdin kokea, kun vauva piti toista kättään päänsä takana jotenkin todella oudossa asennossa, ja kaksi kätilöä tökki vatsaani ja käänteli minua yrittäessään nähdä kyseisen käden luita. En tiedä, kestikö siinä oikeasti jotenkin todella kauan, vai tuntuiko se vaan minusta siltä, mutta joka tapauksessa aloin itkeä, kun vanhempi kätilöistä totesi, ettei ole ikinä nähnyt vauvaa tuossa asennossa. (Vinkki vaan kaikille kätilöille: älkää käyttäkö tuollaista lausetta hermostuneen, odottavan äidin kuullen!) Onneksi vauva sitten päätti, että nyt on kiusattu äitiä ihan tarpeeksi, ja otti piilossa olleella kädellä varpaistaan kiinni, ja kyllä siinäkin oli sitten kaikki luut ihan kohdillaan. Onneksi.

Aarteet

Herään kuudelta, enkä saa enää unta, koska tämänpäiväinen rakenneultra jännittää niin kovasti. Nyt minulla on kuitenkin hyvää aikaa kirjoittaa päivitys, joka oli tarkoitus tehdä jo eilen.

Olen siivoustarkoituksessa penkonut meidän varastoja ja löytänyt sieltä hieman vauva-aiheisia aarteita. Aviomieheni on siis ainoana lapsena perinyt edesmenneet vanhempansa, joten myös kaikki hänen lapsuudestaan säästetyt lelut ja vaatteet ovat meidän kellarissamme. Kaikki ne ovat tietysti 80-luvun
alusta, joten monet ovat aikaa nähneitä, mutta löysin muutamia ihan täysin käyttämättömiä, itsetehtyjä ja söpöjä.

.

Jotenkin luulen, että nämä vaaleanpunaiset neuleet on tehty ennen kuin mieheni sukupuoli on ollut tiedossa, ja lienee samasta syystä miksi ovat jääneet käyttämättömiksi.

Asusteita. Pidän erityisen paljon noista harmaista tossuista.

Ja vielä satukirjoja. Ei nyt ehkä ihan vielä vauvalle, mutta jossain vaiheessa tulevat varmasti käyttöön.


Odotan innolla jo joulua, että pääsen penkomaan omien vanhempieni varastoja. Äitini on kuulemma myös säästänyt kaikenlaista.



Aikaa rakenneultraan viisi tuntia ja viisi minuuttia. Toivon, että vauvalla on kaikki hyvin, ja että hän suostuu näyttämään meille sukupuolensa.

Pakko saada!

Kello 05:12. Herään.
05:15 Alan ajatella salaattia.
05:17 Yritän unohtaa salaatin ja käydä takaisin nukkumaan.
05:18 Muistelen, että meillä on jääkaapissa ainakin jäävuorisalaattia, rucolaa, kurkkua, tomaattia ja raejuustoa ja tiedän, että niistä saa jo ihan kelpo salaatin.
05:19 Yritän uudelleen unohtaa salaatin ja käydä takaisin nukkumaan.
05:25 Nousen, koska en yksinkertaisesti pysty makaamaan sängyssä tietäen, että voisin koko ajan olla jo syömässä salaattia.

Kyllä tämä raskaus on ihmeellistä aikaa.

Eipä ollut kummoinen salaatti, mutta se maistui aivan sairaan hyvältä. Kannatti nousta.

Hetkellinen paniikki

Kello on 15.49. Vapaapäivä. Juon glögiä ja syön joulusuklaata, ja alan hiljalleen tuntea itseni taas ihan kelpaavaksi ihmiseksi. Tätä hetkeä on edeltänyt puolituntinen, jonka olen viettänyt suihkun lattialla tuntien itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi ja ollut täysin vakuuttunut siitä, että koko maailmasta katoaa kaikki punaviinit sillä aikaa kun minä olen raskaana, enkä enää ikinä  tule saamaan yhtään lasillista.

Olin tänään keskustassa tarkoituksenani ostaa jotain hyödyllisiä tarvikkeita vauvaa ajatellen. Kiersin ympyrää Stockmannin vauvaosastolla, enkä keksinyt yhtä ainutta asiaa, jota vastasyntynyt tarvitsisi. En yhtä ainutta. Pääni oli yhtäkkiä tyhjä, ulkovaatteet alkoivat hiostaa ja painaa ja minulla oli koko ajan ihan kauhea pissahätä (no tietysti oli). Kierrettyäni siellä yli puoli tuntia ostin kaksi tuttia. Siis kaksi tuttia.
Tämä sai minussa aikaan lievän paniikin, mistä päästiinkin siihen, että aloin lietsoa itseäni ajattelemaan, miten kerta kaikkiaan surkea äiti  minusta tulee, kun en edes tiedä, mitä tavaroita vauva tarvitsee.

No, onneksi se ei  tarvitse vielä mitään. Aikaa on vielä. Viikkoja on 19+5.

Vatsa tuntuu jo isolta.

Taivaallinen Coca Cola Zero

Herätyskello soittaa torkkuääntä kolmannen kerran ja makaan edelleen sängyssä. Ei huvita nousta, koska peiton alla on lämmintä ja ihanaa, ja kissakin tuhisee vieressäni. Oikeastaan minun ei edes tarvitse nousta, sillä herätyskelloni soi aamuisin ainoastaan siksi, että ehdin halutessani tehdä jotain, kuten kutoa, remontoida, lukea tai jumittaa Facebookissa, ennen kuin lähden töihin. Tyypillinen työpäiväni alkaa keskimäärin kello 14. Tähän olen tottunut. Viimeiset kahdeksan vuotta olen vuorotellen joko lusmuillut yliopistolla tai tehnyt iltapainoitteista työtä, ja kummassakaan tapauksessa minun ei ole tarvinnut nousta sängystä ennen kuin itse haluan.
No, tämä onnihan ei enää kauaa kestä. Vauva itkee ja minä nousen. Monta kertaa yössä ja aikaisin aamulla. Hirvittää vähän, sillä väsymys ja unenpuute saavat maailman näyttämään erilaiselta. Pelkään, että musta tulee hirveä äkäpussi, joka kiukuttelee jokaiselle, joka sattuu tulemaan lähelle. Toivotaan, että ei.


Tänään on RV 19+0. Tähän asti olen pystynyt käyttämään omia tavallisia vaatteitani ihan hyvin, mutta talvitakin kanssa tulee pian ongelma. Olen jo muutaman päivän ajan joutunut vetämään vatsaa sisään, jotta saan vetoketjun kiinni, joten edessä on väistämättä uuden takin hankkiminen. Tuntuu jotenkin tyhmältä hankkia iso takki vain yhtä talvea varten, joten täytyy varmaan lähteä kiertämään kirpputoreja, jos sieltä löytyisi joku hyvä.


Toissapäivänä kävimme parhaan ystäväni kanssa pitsalla. Sain syötyä koko pitsan ilman että teki yhtään pahaa! Aurinkokuivatut tomaatit, tuoreet herkkusienet ja varsinkin Coca cola zero(!) maistuivat ihan taivaallisilta. Enpä olisi uskonut tulevani niin onnelliseksi lasillisesta kokista. Oma äitini tunnusti kerrottuani tämän hänelle, että hänellä loppui kaikissa kolmessa raskaudessa pahoinvointi vasta viikolla 20, mutta koska minä elin vahvasti siinä uskossa, että se helpottaisi joskus viikon 14 paikkeilla, ei hän ollut viitsinyt masentaa minua. No onneksi ei viitsinyt. Jos olisin joskus silloin viikolla 7 oksentaessani tiennyt, ettei se lopu vielä pariin kuukauteen, olisin varmaan halunnut vain jäädä kylpyhuoneen lattialle odottamaan kuolemaa.
Nyt olo on onneksi ihan ok. Tai aika hyvä jopa.

Pienen sydämen sykkeet

Maanantai, kello on 8.45, sataa vettä ja on vielä hämärää. Seison lähikaupan edessä ja odotan mieheni tulevan ulos kaupasta. Alkaa pyörryttää niin paljon, että on pakko käydä kyykkyyn, ja olen vakuuttunut siitä, että ohikulkijat ajattelevat minun olevan krapulassa ja ansainneen olotilani. Ensin hävettää, mutta sitten olo muuttuu niin kamalaksi, etten enää jaksa ajatella, mitä muut luulevat.
Nyt, muutaman sängyssä vietetyn tunnin jälkeen, siitä on jäljellä onneksi enää päänsärky ja nälkä.

Kävimme tänään neuvolassa. Raskausviikkoja on 17+4, painoni on noussut huikeat 300 grammaa ja vauvan sydänäänet kuulostavat normaaleilta. Muutoin neuvolakäynnit ovat mielestäni lähinnä sitä, että terveydenhoitaja näpyttelee tietokonettaan ja heittää välillä jonkun "Olettekos käyneet lenkillä?" -tyylisen kysymyksen, johon vastaan aina, että no eipä juuri.
Vähän minua on kuitenkin alkanut ahdistaa tämä kehoni muuttuminen. Vauvavatsa alkaa näkyä selkeästi missä tahansa vaatteissa, ja usein mulla on sellainen olo, että olen jo nyt todella iso (ja ruma ja lihava!). Olen siis normaalisti melko pieni, alle 160 cm ja hoikka, joten muutokset todella huomaa minussa helposti. Ajattelin tilata jonkun raskausarpia ehkäisevän voiteen mielenrauhani takia, vaikka en oikein uskokaan niiden tehoavan. Todennäköisesti Vichyn Anti-Stretch Mark Creamin, sillä käytin Vichyn ihonhoitotuotteita alkuraskauteni iho-ongelmiin, ja siihen ne ainakin auttoivat. Saa nähdä.

Tekemistä olisi vaikka kuinka paljon, mutta taidan mennä takaisin sänkyyn. Tämä väsymys tuntuu joka solussa päästä varpaisiin. Työvuoron alkuun on kolme tuntia ja 31 minuuttia.