It's a girl!

Kello 8.15, terveyskeskuksen ryhmätyöhuone. Ensimmäinen perhevalmennustunti on alkamassa ja huone on aivan täynnä odottavia pareja. Olen yllättynyt ensinnäkin siitä, kuinka suuri ryhmä on, sekä siitä, että sen keski-ikä on mielestäni melko korkea. Tietysti tiesin, kuinka vanhoja ensisynnyttäjät pääkaupunkiseudulla keskimäärin ovat, mutta en ollut silti odottanut, että olisin ryhmän nuorimpia. Kuiskaan miehelleni, että toivottavasti täällä ei joudu esittelemään itseään koko ryhmälle, ja samassa terveydenhoitaja tokaisee, että aloitetaanpa esittelykierros tuolta. Alkaa ahdistaa. En oikein ole hyvä näissä ryhmäjutuissa. En minäkään, tietenkään, pistäisi pahakseni jos ystävystyisin muiden odottavien äitien kanssa, mutta tällainen ryhmätilanne täynnä vieraita ihmisiä ei ole minulle todellakaan se otollisin paikka luoda uusia kontakteja, sillä olen ryhmässä enemmänkin sellainen tarkkailija ja muutenkin aika hitaasti lämpeävä. Täytyy ehkä alkaa miettiä muita vaihtoehtoja. Onneksi paras ystäväni on minulle niin läheinen, että voin puhua odotuksesta hänen kanssaan, vaikkei hän itse ole vielä sitä kokenutkaan.


Kävimme toissapäivänä rakenneultrassa. Vauvalla on kaikki hyvin. Koko vastasi viikkoja ja kaikki elimet löytyivät sieltä, mistä pitikin. Pienen kauhun hetken kyllä ehdin kokea, kun vauva piti toista kättään päänsä takana jotenkin todella oudossa asennossa, ja kaksi kätilöä tökki vatsaani ja käänteli minua yrittäessään nähdä kyseisen käden luita. En tiedä, kestikö siinä oikeasti jotenkin todella kauan, vai tuntuiko se vaan minusta siltä, mutta joka tapauksessa aloin itkeä, kun vanhempi kätilöistä totesi, ettei ole ikinä nähnyt vauvaa tuossa asennossa. (Vinkki vaan kaikille kätilöille: älkää käyttäkö tuollaista lausetta hermostuneen, odottavan äidin kuullen!) Onneksi vauva sitten päätti, että nyt on kiusattu äitiä ihan tarpeeksi, ja otti piilossa olleella kädellä varpaistaan kiinni, ja kyllä siinäkin oli sitten kaikki luut ihan kohdillaan. Onneksi.