"Jos mä ikinä saan lapsia, niin musta ei tule tollasta mutsia."
Niinpä. Olen itsekin sortunut tällaiseen jupinaan ennen positiivista raskaustestiä. Yhtä jos toista tuli luvattua vielä sen jälkeenkin. Monet niistä puheista olen joutunut pyörtämään, ja monia niitäkin tekoja, joita en ole (vielä?) itse tehnyt, ymmärrän nyt lapsen saatuani hieman paremmin.
Eivät ne kaikki ajatukset suinkaan ole negatiivisia olleet. Olemme ystäväni kanssa ihaillen ihmetelleen äitejä, jotka tuntuvat osaavan kaikkea ja jaksavan kaikkea. Harmillisen usein kuitenkin muiden äitien toimintaa arvostellaan tuomitsevasti, jopa paheksuvasti. Erityisesti silloin, kun arvostelijalla itsellään ei vielä ole lapsia.
Menetti hermonsa julkisella paikalla! Syöttää lapselleen valmisruokaa! Ton lapsi itkee bussissa, miksei se hiljennä sitä!
Onhan näitä. Bussissa itkevä lapsi mahdollisesti hiljenisi, jos saisi ruokaa, mutta julki-imetys se vasta paheksuttavaa onkin. Myös minusta oli, kunnes sain lapsen. En edelleenkään ole imettänyt kaksikuukautista vauvaani muualla kuin kotona, mutta ymmärrän täysin niitä, jotka näin tekevät. Ei sitä vauvaa voi nälässä pitää. Minun vauvani kanssa julki-imetys on toistaiseksi ollut helppo välttää, sillä hän nukkuu aina, kun jossain olemme.
Omassa tuttavapiirissäni vielä julkista tissienvilauttelua enemmän ovat puhuttaneet äidit sosiaalisessa mediassa. Silloin joskus, lapsettomana sinkkuna, minustakaan mikään ei ollut enemmän NOLIFE kuin ne toistuvat lapsiaiheiset päivitykset Facebookissa. Että katsokaapas nyt, kun tässä tämä minun kullannuppuni sitä ja tätä. Se oli ehdoton ei, noin minä en ikinä tulisi tekemään! Ja mitäs sitten tapahtuikaan. En ole (edelleenkään) kovin ahkera päivittämään Facebookia, mutta perustin kokonaisen blogin pelkästään kyseisestä aiheesta. Menee varmasti samaan kategoriaan.
Nyt myös ymmärrän sen, että kun on kahdestaan lapsen kanssa suurimman osan ajasta, on luonnollista, että lapsi on juuri se aihe, josta puhutaan. Sekä livenä että somessa. Se, onko se kiinnostavaa vai ei, riippuu täysin kohdeyleisöstä. Nykyään minua itseäni kiinnostaa juuri ne tylsien kotiäitien päivitykset enemmän kuin ne lauantain myöhäisillan biletyskuvat. Tätä en ymmärtänyt silloin, kun elin itse vaihetta, missä viini virtasi ja tanssijalka vipatti.
Ei tietysti sillä, että siinä juhlimisessakaan mitää pahaa olisi.
Raskausaikana tein itseni kanssa lupauksen liittyen kielenkäyttööni. Minä nimittäin kiroilen ihan hirveästi. Puhun toisinaan kuin mikäkin angstinen teini. Maha pystyssä ärräpäiden lennellessä vannoin, että lopetan kyllä kiroilun, kun vauva syntyy, mutta ei se ollutkaan niin helppoa. Saatan yhä edelleen sanoa "helvetisti" vaikka voisin vain sanoa "paljon". Mieheni kiusaa minua välillä, että jos lapsen ensimmäinen sana on ruma, niin tietää kyllä ketä syyttää. Tämä lupaus on minulla edelleen työn alla. Sopii toivoa, että saan suuni siivottua ennen kuin lapsi oppii puhumaan. Voin vain kuvitella, millaisena äitinä minua pidettäisi, jos tyttäreni käyttäisi samoja keinoja tehostamaan ilmaisuaan kuin minä.
Yhdestä asiasta saan silti varmasti pisteitä. Olen nimittäin innostunut yhtäkkiä leipomaan. Tälläkin hetkellä täällä tuoksuu tänä aamuna leivottu marjapiiras. Pullantuoksuinen äiti on aivan taatusti myös ollut jotain, mitä en ikinä kuvitellut olevani.
lauantai 28. kesäkuuta 2014
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Yllätyksiä
Vauva-arki ei täysin vastaa niitä mielikuvia, joita minulla siitä oli ennen tyttäreni syntymää. Ajattelin yösyöttöjen aiheuttaman väsymyksen painavan päätä ja päivien menevän unenpuutteen vuoksi kuin sumussa. Kuvittelin vauvan itkevän joka päivä. Olin varautunut siihen, että raskauden jäljiltä minulla on ylimääräisiä kiloja ja pömppövatsa ja ettei seksi enää synnytyksen jälkeen tunnu samalta kuin ennen. Olin ehkä ajatellut, että ehdin joskus tehdä jotain omaa, olenhan koko ajan kotona.
Kaikki yllämainitut oli väärin ajateltu.
Todellisuudessa arki vauvan kanssa on helpompaa kuin mitä se oli mielikuvissani. En tunne olevani kovinkaan usein väsynyt. Joskus teen asioita, jotka menevät väsymyksen piikkiin; olen esimerkiksi laittanut kahviini vahingossa maidon sijasta mehukeittoa ja yrittänyt sheivata sääriäni hiustenhoitoaineella. En osaa nukkua päiväunia, mutta en silti kulje missään sumussa tai (juurikaan) kiukuttele.
Vauva itkee vain silloin, kun hänellä on rintaraivokausi päällä. Se kestää kerrallaan muutamia päiviä, ja silloin harmittaa kovasti, jos tyhmä äiti tunkee tissiensä kanssa liian lähelle naamaa. Näiltäkin itkuilta säästyy, jos käyttää rintakumia tai vaan suosiolla syöttää vauvan pullosta. Muutoin hän on rauhallinen eikä itke. (Odotellaanpa siis vaan niitä hampaita ja korvatulehduksia...)
Ylivoimaisesti raskainta vauva-arjessa on oman ajan puute. Tietysti tiesin, että vauvasta on sitten pidettävä huolta koko ajan, mutta jotenkin se, miltä se "koko ajan" todellisuudessa tuntuu, oli yllättävää. En ole varma, mistä se johtuu. Ehkä siitä, ettei mikään ole ennen sitonut minua näin täydellisesti. Tai sitten kuvittelin, että ehdin tehdä jotain omia juttujani silloin, kun vauva nukkuu, mutten ottanut huomioon, että pakolliset asiat on pakko tehdä ensin. Jossain vaiheessa vuorokautta kun täytyy nukkua, syödä, tiskata ja pestä pyykkiä.
Ensimmäisessä blogikirjoituksessani ihmettelin, miten kenelläkään on aikaa pitää blogia. Nyt silloinen kiireeni vähän huvittaa. Miten niin en olisi ehtinyt? Töissäkäynti vei kahdeksan tuntia vuorokaudesta, ja loput kuusitoista olivat täysin omiani. Viikossa oli kaksi vapaapäivää. Kaksi kokonaista päivää joka ikinen viikko!
Raskausaikana olin huolissani, että tiedänkö varmasti, mitä vauvalle milloinkin pitää tehdä. No jotenkin minä vain tiedän. Ehkä se on se kuuluisa äidin vaisto. Mietin myös, muuttaisiko äitiys mahdollisesti minua jotenkin. Että kävisikö niin, että tavallaan kadottaisin itseni sen äitiroolin taakse. Ihan sama tyyppi täällä kuitenkin edelleen kirjoittelee. Pidän ihan samoista asioista ja ajattelen ihan samalla tavalla. Näytänkin melkolailla samalta kuin ennen raskautta. Pieni pömppis jäi, mitä siitä.
Kaikki yllämainitut oli väärin ajateltu.
Todellisuudessa arki vauvan kanssa on helpompaa kuin mitä se oli mielikuvissani. En tunne olevani kovinkaan usein väsynyt. Joskus teen asioita, jotka menevät väsymyksen piikkiin; olen esimerkiksi laittanut kahviini vahingossa maidon sijasta mehukeittoa ja yrittänyt sheivata sääriäni hiustenhoitoaineella. En osaa nukkua päiväunia, mutta en silti kulje missään sumussa tai (juurikaan) kiukuttele.
Vauva itkee vain silloin, kun hänellä on rintaraivokausi päällä. Se kestää kerrallaan muutamia päiviä, ja silloin harmittaa kovasti, jos tyhmä äiti tunkee tissiensä kanssa liian lähelle naamaa. Näiltäkin itkuilta säästyy, jos käyttää rintakumia tai vaan suosiolla syöttää vauvan pullosta. Muutoin hän on rauhallinen eikä itke. (Odotellaanpa siis vaan niitä hampaita ja korvatulehduksia...)
Ylivoimaisesti raskainta vauva-arjessa on oman ajan puute. Tietysti tiesin, että vauvasta on sitten pidettävä huolta koko ajan, mutta jotenkin se, miltä se "koko ajan" todellisuudessa tuntuu, oli yllättävää. En ole varma, mistä se johtuu. Ehkä siitä, ettei mikään ole ennen sitonut minua näin täydellisesti. Tai sitten kuvittelin, että ehdin tehdä jotain omia juttujani silloin, kun vauva nukkuu, mutten ottanut huomioon, että pakolliset asiat on pakko tehdä ensin. Jossain vaiheessa vuorokautta kun täytyy nukkua, syödä, tiskata ja pestä pyykkiä.
Ensimmäisessä blogikirjoituksessani ihmettelin, miten kenelläkään on aikaa pitää blogia. Nyt silloinen kiireeni vähän huvittaa. Miten niin en olisi ehtinyt? Töissäkäynti vei kahdeksan tuntia vuorokaudesta, ja loput kuusitoista olivat täysin omiani. Viikossa oli kaksi vapaapäivää. Kaksi kokonaista päivää joka ikinen viikko!
Raskausaikana olin huolissani, että tiedänkö varmasti, mitä vauvalle milloinkin pitää tehdä. No jotenkin minä vain tiedän. Ehkä se on se kuuluisa äidin vaisto. Mietin myös, muuttaisiko äitiys mahdollisesti minua jotenkin. Että kävisikö niin, että tavallaan kadottaisin itseni sen äitiroolin taakse. Ihan sama tyyppi täällä kuitenkin edelleen kirjoittelee. Pidän ihan samoista asioista ja ajattelen ihan samalla tavalla. Näytänkin melkolailla samalta kuin ennen raskautta. Pieni pömppis jäi, mitä siitä.
tiistai 17. kesäkuuta 2014
Meidän päivä
Tämä ei nyt ole kovin omaperäistä, mutta koska massan mukanahan on tietysti mentävä ja en mitenkään voi olla maailman ainut mammabloggaaja, joka tätä ei tee, niin var så goda: meidän arkipäivä.
05.50 Lapsi herää nälkäänsä. Imetän. Öisin se jostain syystä onnistuu huomattavasti helpommin kuin päivisin. Lapsi nukahtaa rinnalle ja kannan hänet takaisin sänkyyn. Itse en saa unta vaan räplään kännykkääni ja suunnittelen nousevani, kunnes mieheni kaappaa minut kainaloonsa ja nukahdan.
08.00 Vauva murisee sängyssään. Otan hänet viereeni ja kerjään, että anna pliis äidin vielä nukkua. En ole varma, mitä hän tekee, mutta itse ainakin nukahdan. Todennäköisesti vauvakin.
9.30 Nousen. Mieheni on jo lähtenyt töihin ja vauva näyttää vielä nukkuvan. Keitän kahvit, käyn suihkussa, laitan pesukoneen pyörimään ja pumppaan sen rinnan, josta en ole yön aikana imettänyt. Maito suihkuaa ihan hurjalla volyymilla ja joka suuntaan, jollen imetä useampaa kertaa peräkkäin samasta rinnasta. Vauvan ajoitus on täydellinen, sillä hän herää vasta kun olen saanut kaikki edellämainitut askareet tehtyä loppuun.
11.00 Lapsi on kylläinen ja kujertelee iloisena. Meikkaan ja selitän hänelle samalla mitä teen. "Tämä on valokynä. Äidin on pakko käyttää tätä, sillä äidin silmänaluset ovat niin mustat. Huomaatko, mus-tat." HU-AAA, GRR, Ä-Ä-HÄÄÄ HU-AAA!, vastaa vauva. En ole varma, mitä hän tarkoittaa.
11.35 Vauva rääkyy täysiä. Kissa rääkyy täysiä. Haaveilen salaa ihan pienen hetken siitä, miten jätän ne sinne kahdestaan huutamaan, soitan miehelleni, että mene kotiin, ja otan seuraavan laivan Ruotsiin. Sitten mietin, miten minun tulisi niitä kaikkia ikävä jo ennen kuin pääsisin satamaan.
11.50 Vauva nukahtaa tuttipullo suussaan. Ja on niin suloinen. Ihan hirveän ihana ja suloinen. Kissa tulee puskemaan ja kehrää. Kadun äskeisiä ajatuksiani ja pussailen niitä molempia.
Olin suunnitellut, että lähdettäisi ulos, mutta sataa kaatamalla. Maksan laskut ja syön nuudeleita sillä aikaa kun lapset nukkuvat.
14.00 Lähdemme junalla ostoksille, koska en jaksa viettää koko päivää sisällä ja edelleen sataa. Menemme Espooseen, sillä keskustassa on minusta inhottavaa liikkua vaunujen kanssa. Ostan pari alennusriepua sovittamatta ja haemme Prismasta ruokaa ja rintakumeja. Jos niillä saisi vauvan huijattua syömään rinnasta.
Neiti nukkuu kiltisti vaunuissaan koko reissun ajan.
15.12 Juna menee niin sanotusti aivan nenäni edestä. Päätän kävellä kotiin, koska en uskalla mennä yksin bussilla vaunujen kanssa. Se tuntuu jotenkin vaikealta ja inhottavalta, varsinkin tällaiseen semi-ruuhka-aikaan.
Kotimatkalla käy ihan huima tuuri, sillä heti kun olen päässyt sisään rappukäytävään, alkaa aivan järjetön kaatosade! Lisäksi, vauva alkaa itkeä kun talon tantat tulevat pällistelemään häntä, ja saan hyvän syyn livistää paikalta.
16.10 Saan vauvan imemään rinnasta ensimmäisellä yrittämällä, enkä raivarien pelossa uskalla liikkua, vaikka asento on epämukava.
Syönnin jälkeen leikimme lattialla kaikki kolme; minä, vauva ja kissa.
05.50 Lapsi herää nälkäänsä. Imetän. Öisin se jostain syystä onnistuu huomattavasti helpommin kuin päivisin. Lapsi nukahtaa rinnalle ja kannan hänet takaisin sänkyyn. Itse en saa unta vaan räplään kännykkääni ja suunnittelen nousevani, kunnes mieheni kaappaa minut kainaloonsa ja nukahdan.
08.00 Vauva murisee sängyssään. Otan hänet viereeni ja kerjään, että anna pliis äidin vielä nukkua. En ole varma, mitä hän tekee, mutta itse ainakin nukahdan. Todennäköisesti vauvakin.
9.30 Nousen. Mieheni on jo lähtenyt töihin ja vauva näyttää vielä nukkuvan. Keitän kahvit, käyn suihkussa, laitan pesukoneen pyörimään ja pumppaan sen rinnan, josta en ole yön aikana imettänyt. Maito suihkuaa ihan hurjalla volyymilla ja joka suuntaan, jollen imetä useampaa kertaa peräkkäin samasta rinnasta. Vauvan ajoitus on täydellinen, sillä hän herää vasta kun olen saanut kaikki edellämainitut askareet tehtyä loppuun.
11.00 Lapsi on kylläinen ja kujertelee iloisena. Meikkaan ja selitän hänelle samalla mitä teen. "Tämä on valokynä. Äidin on pakko käyttää tätä, sillä äidin silmänaluset ovat niin mustat. Huomaatko, mus-tat." HU-AAA, GRR, Ä-Ä-HÄÄÄ HU-AAA!, vastaa vauva. En ole varma, mitä hän tarkoittaa.
11.35 Vauva rääkyy täysiä. Kissa rääkyy täysiä. Haaveilen salaa ihan pienen hetken siitä, miten jätän ne sinne kahdestaan huutamaan, soitan miehelleni, että mene kotiin, ja otan seuraavan laivan Ruotsiin. Sitten mietin, miten minun tulisi niitä kaikkia ikävä jo ennen kuin pääsisin satamaan.
11.50 Vauva nukahtaa tuttipullo suussaan. Ja on niin suloinen. Ihan hirveän ihana ja suloinen. Kissa tulee puskemaan ja kehrää. Kadun äskeisiä ajatuksiani ja pussailen niitä molempia.
Olin suunnitellut, että lähdettäisi ulos, mutta sataa kaatamalla. Maksan laskut ja syön nuudeleita sillä aikaa kun lapset nukkuvat.
12.35 Vauva on herännyt. Kuuntelemme Youtubesta lastenlauluja ja laulamme mukana. Luulen, että vauvan mielestä kaikki laulut kertovat koirista, sillä hän hokee "HA-UUU HAU!". Keitän lisää kahvia, sillä mitä kofeiiniin tulee, mikään ei riitä.
13.05 Yritän imettää. Vauva raivoaa. Kävelen ympäri asuntoa vauva sylissä ja hän rauhoittuu. Otan hänet takaisin rinnalle ja parkuminen alkaa välittömästi. Sama toistuu monen monen monta kertaa. Luovutan. Vauva syö pullosta.
Neiti nukkuu kiltisti vaunuissaan koko reissun ajan.
15.12 Juna menee niin sanotusti aivan nenäni edestä. Päätän kävellä kotiin, koska en uskalla mennä yksin bussilla vaunujen kanssa. Se tuntuu jotenkin vaikealta ja inhottavalta, varsinkin tällaiseen semi-ruuhka-aikaan.
Kotimatkalla käy ihan huima tuuri, sillä heti kun olen päässyt sisään rappukäytävään, alkaa aivan järjetön kaatosade! Lisäksi, vauva alkaa itkeä kun talon tantat tulevat pällistelemään häntä, ja saan hyvän syyn livistää paikalta.
16.10 Saan vauvan imemään rinnasta ensimmäisellä yrittämällä, enkä raivarien pelossa uskalla liikkua, vaikka asento on epämukava.
Syönnin jälkeen leikimme lattialla kaikki kolme; minä, vauva ja kissa.
17.30 Vauvan vaipat falskaa. Mieheni tulee töistä ja teemme yhdessä ruokaa. Saatuamme ruuat lautaselle pikkuneiti alkaa itkeä. Mies ottaa lapsen hoitoonsa, että saan syödä päivässä edes yhden aterian rauhassa. Hänen ruokansa ehtii jäähtyä.
19.00 Katsomme jalkapalloa ja yritän syöttää vauvaa. Se itkee, raivoaa, esittää nukkuvaa ja leikkii kuollutta. Mitä-tahansa-paitsi-rintaa. Keitän päivällä ostamani rintakumin ja kokeilen sen avulla uudestaan. Vauva syö! Piste äidille! (Vauva johtaa kokonaistilastossa 100-1.)
20.40 Mieheni on treeneissä. Nostelen käsipainoja. GNHH-EEE-HU-AAAA!, sanoo vauva ja hymyilee hampaattomalla suullaan. Se voi yhtä hyvin olla kannustusta tai sitten se sanoo, että turhaan sä mitään yrität.
22.15 Vauva tuijottaa hoitopöydällä iltapuuhiani. "Tämä on hammasharja. Isompana sullakin on hampaat.", selitän hänelle. Vauva vetää vielä viimeisillä voimillaan yhdet raivarit, suostuu sitten syömään iltapalansa ja nukahtaa rinnalle. Vien hänet sänkyyn.
22.45 Katsottuamme hetken kahdestaan telkkaria mieheni kanssa, menemme nukkumaan. Jalat painavat ja pää se vasta painaakin. Nukahdan lähes välittömästi sänkyyn päästyäni.
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
Uhka tai mahdollisuus
"Sitten seuraavalla kerralla, sitten kun teette seuraavan lapsen."
Monet ovat kirjoittaneet, että heiltä on kysytty tulevista lapsista jo heti ensimmäisen synnyttyä. Monilta on kyselty jälkikasvusta jo ennen ensimmäistäkään raskautta, hyvä kun on puoliso löydetty. Minun kohdallani moni on kyselemättäkin jo puhunut siitä seuraavasta lapsesta ikään kuin olisi aivan varmaa, että sellainen on jossain vaiheessa tulossa.
Ilmiö on mielenkiintoinen, sillä en tiedä, mihin nämä olettamukset perustuvat. Jos joku nimittäin olisi kysynyt asiaa aikavälillä positiivinen raskaustesti - kahdeksanviikkoinen vauva, olisin vastannut, että ei todellakaan ole tulossa ikinä mitään toista lasta. Että hullu on se, joka lapsentekoon ryhtyy siinä vaiheessa kun jo tietää, mitä on odotettavissa.
Aika alkaa ehkä jo sen verran kullata niitä pahimpia muistoja raskausajasta, että vastaukseni toista vauvaa koskeviin kysymyksiin ei tällä hetkellä enää olisi "ei todellakaan ikinä" vaan pikemminkin "ei ainakaan vielä". Voin helposti kuvitella, että muutaman vuoden kuluttua toista lasta saattaa jo miettiä ihan tosissaan.
Ja sitten kun makaa neljättä kuukautta pahoinvoivana kylpyhuoneen lattialla, voi vain syyttää itseään.
Vaikka ajatus uudesta raskaudesta nyt tuntuu aivan kamalalta, toivon, että jossain vaiheessa haluaisin yrittää vielä yhtä lasta lisää. Sen verran paljon ainakin omat sisarukseni ovat elämänlaatuani parantaneet.
Välillä tosin olen aivan ihmeissäni siitä, miten kukaan pärjää monen lapsen kanssa. Tuntuu, että yhdenkin kanssa aika on kortilla. Ja voimat, toisinaan. Tämän aamun nimittäin aloitin huutamalla miehelleni. Mies passitti minut takaisin nukkumaan. (Miten yksikään monen lapsen äiti ehtii nukkua ikinä?) Muutaman tunnin lisäunet tekivät hyvää ja päivästä tuli erittäin mukava huonosta alusta huolimatta.
Monet ovat kirjoittaneet, että heiltä on kysytty tulevista lapsista jo heti ensimmäisen synnyttyä. Monilta on kyselty jälkikasvusta jo ennen ensimmäistäkään raskautta, hyvä kun on puoliso löydetty. Minun kohdallani moni on kyselemättäkin jo puhunut siitä seuraavasta lapsesta ikään kuin olisi aivan varmaa, että sellainen on jossain vaiheessa tulossa.
Ilmiö on mielenkiintoinen, sillä en tiedä, mihin nämä olettamukset perustuvat. Jos joku nimittäin olisi kysynyt asiaa aikavälillä positiivinen raskaustesti - kahdeksanviikkoinen vauva, olisin vastannut, että ei todellakaan ole tulossa ikinä mitään toista lasta. Että hullu on se, joka lapsentekoon ryhtyy siinä vaiheessa kun jo tietää, mitä on odotettavissa.
Aika alkaa ehkä jo sen verran kullata niitä pahimpia muistoja raskausajasta, että vastaukseni toista vauvaa koskeviin kysymyksiin ei tällä hetkellä enää olisi "ei todellakaan ikinä" vaan pikemminkin "ei ainakaan vielä". Voin helposti kuvitella, että muutaman vuoden kuluttua toista lasta saattaa jo miettiä ihan tosissaan.
Ja sitten kun makaa neljättä kuukautta pahoinvoivana kylpyhuoneen lattialla, voi vain syyttää itseään.
Vaikka ajatus uudesta raskaudesta nyt tuntuu aivan kamalalta, toivon, että jossain vaiheessa haluaisin yrittää vielä yhtä lasta lisää. Sen verran paljon ainakin omat sisarukseni ovat elämänlaatuani parantaneet.
Välillä tosin olen aivan ihmeissäni siitä, miten kukaan pärjää monen lapsen kanssa. Tuntuu, että yhdenkin kanssa aika on kortilla. Ja voimat, toisinaan. Tämän aamun nimittäin aloitin huutamalla miehelleni. Mies passitti minut takaisin nukkumaan. (Miten yksikään monen lapsen äiti ehtii nukkua ikinä?) Muutaman tunnin lisäunet tekivät hyvää ja päivästä tuli erittäin mukava huonosta alusta huolimatta.
tiistai 10. kesäkuuta 2014
Koko taloyhtiön vauva?
Välillä minusta tuntuu, että naapureideni mielestä luovuin yksityisyydestäni sillä, että menin ja tein lapsen. Lähes joka kerta asunnosta poistuessani nimittäin joku taloyhtiön rouvista on uteliaana kimpussani. Todennäköisyys tähän kasvaa sataprosenttiseksi, jos vauva on mukanani.
Tietysti pieni vauva kiinnostaa (sillä onhan tyttäreni niin uskomattoman suloinenkin!), ja minua ei häiritsisi se, jos he haluaisivat vain nähdä vauvan ja kysyisivät ehkä ympäripyöreästi, että mitä kuuluu. Voisin vastata hyvää kiitos, ja jatkaa matkaani, kyseessä kun on kuitenkin ihmiset, joita en lainkaan tunne. He vain sattuvat asumaan samassa kerrostalossa kanssani.
Heille ei mielestäni kuulu riittääkö maito tai ylipäänsäkään se, imetänkö vai syötänkö lapselleni jotain ihan muuta. En myöskään ole kovin innokas keskustelemaan synnytyksestäni naapurin tantan kanssa, ja se, että vien roskat ilman meikkiä, ei välttämättä tarkoita, että lapseni on herännyt sata kertaa edeltävänä yönä. Välillä myös tuntuu, että talon tatamit eläisivät ihan jossain toisessa ajassa ja paikassa kuin vuoden 2014 Helsingissä. Yksi useimmin kysyttyjä kysymyksiä kun on, että milloin lapsella on ristiäiset, ja vastatessani, ettei häntä kasteta, on kuin päästäisin suustani sammakoita. Minulle on esimerkiksi ehdotettu, että liittyisin kirkkoon siksi aikaa, että vauva voidaan kastaa, ja sitten voisin itse taas erota. Siis anteeksi mitä? Hämmennyin niin, etten edes tajunnut kysyä, miksi ihmeessä tekisin niin.
Naapureideni tungetteleva käytös on alkanut ärsyttää minua niin, että katson aina ensin ikkunasta, onko ketään pihalla ennen kuin lähden ulos. Vikaa on myös minussa, tiedän. Olen melko huono tutustumaan uusiin ihmisiin, vaikka kyseessä olisikin kiinnostava tuttavuus. Olen huomannut, että talossamme asuu toinenkin melko tuore äiti. Oman arvioni mukaan aika lailla ikäiseni. Nyt olen sitten miettinyt, että mitä jos menisin juttelemaan. Kokisikohan hän sen yhtä tungettelevana kuin minä koen talon vanhemmat rouvat. Tuskin kokisi, en nimittäin ajattelut heti ensimmäisenä kysellä synnytyksestä.
Tietysti pieni vauva kiinnostaa (sillä onhan tyttäreni niin uskomattoman suloinenkin!), ja minua ei häiritsisi se, jos he haluaisivat vain nähdä vauvan ja kysyisivät ehkä ympäripyöreästi, että mitä kuuluu. Voisin vastata hyvää kiitos, ja jatkaa matkaani, kyseessä kun on kuitenkin ihmiset, joita en lainkaan tunne. He vain sattuvat asumaan samassa kerrostalossa kanssani.
Heille ei mielestäni kuulu riittääkö maito tai ylipäänsäkään se, imetänkö vai syötänkö lapselleni jotain ihan muuta. En myöskään ole kovin innokas keskustelemaan synnytyksestäni naapurin tantan kanssa, ja se, että vien roskat ilman meikkiä, ei välttämättä tarkoita, että lapseni on herännyt sata kertaa edeltävänä yönä. Välillä myös tuntuu, että talon tatamit eläisivät ihan jossain toisessa ajassa ja paikassa kuin vuoden 2014 Helsingissä. Yksi useimmin kysyttyjä kysymyksiä kun on, että milloin lapsella on ristiäiset, ja vastatessani, ettei häntä kasteta, on kuin päästäisin suustani sammakoita. Minulle on esimerkiksi ehdotettu, että liittyisin kirkkoon siksi aikaa, että vauva voidaan kastaa, ja sitten voisin itse taas erota. Siis anteeksi mitä? Hämmennyin niin, etten edes tajunnut kysyä, miksi ihmeessä tekisin niin.
Naapureideni tungetteleva käytös on alkanut ärsyttää minua niin, että katson aina ensin ikkunasta, onko ketään pihalla ennen kuin lähden ulos. Vikaa on myös minussa, tiedän. Olen melko huono tutustumaan uusiin ihmisiin, vaikka kyseessä olisikin kiinnostava tuttavuus. Olen huomannut, että talossamme asuu toinenkin melko tuore äiti. Oman arvioni mukaan aika lailla ikäiseni. Nyt olen sitten miettinyt, että mitä jos menisin juttelemaan. Kokisikohan hän sen yhtä tungettelevana kuin minä koen talon vanhemmat rouvat. Tuskin kokisi, en nimittäin ajattelut heti ensimmäisenä kysellä synnytyksestä.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Kuusiviikkoinen vauva
Minun kuusiviikkoinen tyttäreni:
- Hymyilee äidilleen hampaaton suu auki ja koko naama loistaen. Muistan terveydenhoitajan sanoneen, että "yritä aina vastata vauvan hymyyn, vaikka et yhtään jaksaisi hymyillä". Ei ole moisia ohjeita tarvinnut miettiä. Eihän siihen vaan voi olla vastaamatta, se on niin uskomattoman valloittava!
- Kikattaa unissaan!
- On jo kasvanut yli pienimmistä vaatteistaan ja vaipoistaan. Sinnikkäästi edelleen pidän niitä samassa laatikossa muiden vaatteiden kanssa, kun en vielä halua myöntää, että se on muka jo niin iso tyttö.
- Herää yöllä syömään kolmelta ja uudelleen kuuden ja seitsemän välillä. Nousemme vähän ennen yhdeksää. Noin pienellä ei kuulemma pitäisi vielä olla rytmiä, mutta samalla kaavalla tässä on menty jo kuukausi. Päiväunet tosin voivat olla milloin vain ja pituudeltaan yhtä hyvin vartin tai kaksi tuntia.
- Ei vielä ole erityisen kiinnostunut leluista, mutta tuijottaa mielellään keltaisia asioita. Mielenkiintoisimmat asiat maailmassa ovat isin Pacman-paita sekä Paavo Pesusieni -pehmolelu.
-Inhoaa olla mahallaan. Joka päivä laitan hänet vatsalleen, jotta hän tottuisi siihen, mutta aina se päättyy niin, että vauva itkee ja minä sanon, että ei tarvitse jos ei halua. Hän ei viihdy vatsallaan edes sylissä. Olen vähän neuvoton tämän asian kanssa. (Vinkkejä?)
- On ollut muutaman kerran isin kanssa kahdestaan, kun olen ollut tapaamassa ystäviäni. Ikävä on tullut jo ennen kuin olen päässyt bussipysäkille, mutta ihan hyvää se on lopulta tehnyt, ainakin minulle, että juttelee joskus muille aikuisille, harjaa hiuksensa eikä haise puklulta.
- Söisi mieluiten tuttipullosta, vaikka täysimetyksellä onkin.
- Ei selkeästi halua sisaruksia, sillä herää tai alkaa ilmaista tyytymättömyyttään joka kerta jos isi ja äiti vähänkin yrittää edes pussailla!
- Hymyilee äidilleen hampaaton suu auki ja koko naama loistaen. Muistan terveydenhoitajan sanoneen, että "yritä aina vastata vauvan hymyyn, vaikka et yhtään jaksaisi hymyillä". Ei ole moisia ohjeita tarvinnut miettiä. Eihän siihen vaan voi olla vastaamatta, se on niin uskomattoman valloittava!
- Kikattaa unissaan!
- On jo kasvanut yli pienimmistä vaatteistaan ja vaipoistaan. Sinnikkäästi edelleen pidän niitä samassa laatikossa muiden vaatteiden kanssa, kun en vielä halua myöntää, että se on muka jo niin iso tyttö.
- Herää yöllä syömään kolmelta ja uudelleen kuuden ja seitsemän välillä. Nousemme vähän ennen yhdeksää. Noin pienellä ei kuulemma pitäisi vielä olla rytmiä, mutta samalla kaavalla tässä on menty jo kuukausi. Päiväunet tosin voivat olla milloin vain ja pituudeltaan yhtä hyvin vartin tai kaksi tuntia.
- Ei vielä ole erityisen kiinnostunut leluista, mutta tuijottaa mielellään keltaisia asioita. Mielenkiintoisimmat asiat maailmassa ovat isin Pacman-paita sekä Paavo Pesusieni -pehmolelu.
-Inhoaa olla mahallaan. Joka päivä laitan hänet vatsalleen, jotta hän tottuisi siihen, mutta aina se päättyy niin, että vauva itkee ja minä sanon, että ei tarvitse jos ei halua. Hän ei viihdy vatsallaan edes sylissä. Olen vähän neuvoton tämän asian kanssa. (Vinkkejä?)
- On ollut muutaman kerran isin kanssa kahdestaan, kun olen ollut tapaamassa ystäviäni. Ikävä on tullut jo ennen kuin olen päässyt bussipysäkille, mutta ihan hyvää se on lopulta tehnyt, ainakin minulle, että juttelee joskus muille aikuisille, harjaa hiuksensa eikä haise puklulta.
- Söisi mieluiten tuttipullosta, vaikka täysimetyksellä onkin.
- Ei selkeästi halua sisaruksia, sillä herää tai alkaa ilmaista tyytymättömyyttään joka kerta jos isi ja äiti vähänkin yrittää edes pussailla!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)