"Jos mä ikinä saan lapsia, niin musta ei tule tollasta mutsia."
Niinpä. Olen itsekin sortunut tällaiseen jupinaan ennen positiivista raskaustestiä. Yhtä jos toista tuli luvattua vielä sen jälkeenkin. Monet niistä puheista olen joutunut pyörtämään, ja monia niitäkin tekoja, joita en ole (vielä?) itse tehnyt, ymmärrän nyt lapsen saatuani hieman paremmin.
Eivät ne kaikki ajatukset suinkaan ole negatiivisia olleet. Olemme ystäväni kanssa ihaillen ihmetelleen äitejä, jotka tuntuvat osaavan kaikkea ja jaksavan kaikkea. Harmillisen usein kuitenkin muiden äitien toimintaa arvostellaan tuomitsevasti, jopa paheksuvasti. Erityisesti silloin, kun arvostelijalla itsellään ei vielä ole lapsia.
Menetti hermonsa julkisella paikalla! Syöttää lapselleen valmisruokaa! Ton lapsi itkee bussissa, miksei se hiljennä sitä!
Onhan näitä. Bussissa itkevä lapsi mahdollisesti hiljenisi, jos saisi ruokaa, mutta julki-imetys se vasta paheksuttavaa onkin. Myös minusta oli, kunnes sain lapsen. En edelleenkään ole imettänyt kaksikuukautista vauvaani muualla kuin kotona, mutta ymmärrän täysin niitä, jotka näin tekevät. Ei sitä vauvaa voi nälässä pitää. Minun vauvani kanssa julki-imetys on toistaiseksi ollut helppo välttää, sillä hän nukkuu aina, kun jossain olemme.
Omassa tuttavapiirissäni vielä julkista tissienvilauttelua enemmän ovat puhuttaneet äidit sosiaalisessa mediassa. Silloin joskus, lapsettomana sinkkuna, minustakaan mikään ei ollut enemmän NOLIFE kuin ne toistuvat lapsiaiheiset päivitykset Facebookissa. Että katsokaapas nyt, kun tässä tämä minun kullannuppuni sitä ja tätä. Se oli ehdoton ei, noin minä en ikinä tulisi tekemään! Ja mitäs sitten tapahtuikaan. En ole (edelleenkään) kovin ahkera päivittämään Facebookia, mutta perustin kokonaisen blogin pelkästään kyseisestä aiheesta. Menee varmasti samaan kategoriaan.
Nyt myös ymmärrän sen, että kun on kahdestaan lapsen kanssa suurimman osan ajasta, on luonnollista, että lapsi on juuri se aihe, josta puhutaan. Sekä livenä että somessa. Se, onko se kiinnostavaa vai ei, riippuu täysin kohdeyleisöstä. Nykyään minua itseäni kiinnostaa juuri ne tylsien kotiäitien päivitykset enemmän kuin ne lauantain myöhäisillan biletyskuvat. Tätä en ymmärtänyt silloin, kun elin itse vaihetta, missä viini virtasi ja tanssijalka vipatti.
Ei tietysti sillä, että siinä juhlimisessakaan mitää pahaa olisi.
Raskausaikana tein itseni kanssa lupauksen liittyen kielenkäyttööni. Minä nimittäin kiroilen ihan hirveästi. Puhun toisinaan kuin mikäkin angstinen teini. Maha pystyssä ärräpäiden lennellessä vannoin, että lopetan kyllä kiroilun, kun vauva syntyy, mutta ei se ollutkaan niin helppoa. Saatan yhä edelleen sanoa "helvetisti" vaikka voisin vain sanoa "paljon". Mieheni kiusaa minua välillä, että jos lapsen ensimmäinen sana on ruma, niin tietää kyllä ketä syyttää. Tämä lupaus on minulla edelleen työn alla. Sopii toivoa, että saan suuni siivottua ennen kuin lapsi oppii puhumaan. Voin vain kuvitella, millaisena äitinä minua pidettäisi, jos tyttäreni käyttäisi samoja keinoja tehostamaan ilmaisuaan kuin minä.
Yhdestä asiasta saan silti varmasti pisteitä. Olen nimittäin innostunut yhtäkkiä leipomaan. Tälläkin hetkellä täällä tuoksuu tänä aamuna leivottu marjapiiras. Pullantuoksuinen äiti on aivan taatusti myös ollut jotain, mitä en ikinä kuvitellut olevani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti