Apua, se kasvaa!

Kymmenenviikkoisen äitiyteni aikana en ole liiemmin haikaillut vauvan kasvuvauhtia.
Vauhtia. Täysin tietoinen sanavalinta, sillä välillä tuntuu kuin vauva olisi jo pelkästään yhden yön aikana kasvanut paljon isommaksi, kuin mitä hän nukkumaan mennessään oli. En tarkalleen edes tiedä, mitä vaatekokoa hän käyttää, sillä vaatteista riippuen 56 ja 68 saattavat olla ihan yhtä sopivia. Pääsääntöisesti vitosella alkavat ovat ruvenneet jäämään pieniksi.

Olen jossain määrin odottanut tyttäreni kasvamista ja kehittymistä. Vaikka osaan jo tulkita hänen itkujansa niin, että yleensä aina tiedän, mitä hän milloinkin yrittää viestittää, on silti mukava ajatus, että jossain vaiheessa itseilmaisu monipuolistuu. Joskus haaveilen jopa jo siitä, että hänet voi viedä puistoon leikkimään, eikä minun tarvitse olla niin paljon yksin kotona. Puiston penkillä istunee varmasti muitakin mammoja, ja seura on tervetullutta, sillä mieheni tekee hyvin pitkiä työpäiviä.
Kaikista eniten olen odottanut sitä, että vauvan vatsa kestää muutakin ravintoa kuin maitoa, ja voin hyvällä omatunnolla lopettaa imettämisen. Touhu on nimittäin koetellut hermojani ensimmäisistä päivistä asti.

Joka tapauksessa, vauvan kasvu ja kehitys on tähän mennessä siis tuntunut pääsääntöisesti pelkästään myönteiseltä asialta. Joltain mukavalta, jota odottaa. Eilen kuitenkin iski haikeus. Luin kirjaa, joka kertoi lapsen kehityksestä ensimmäisen vuoden aikana, ja jouduin hetkellisesti paniikkiin. Ihan kohtahan se jo tajuaa olevansa yksilö! Pian se kierähtää, ryömii ja konttaa ja sitten se kävelee pois minun luotani. Soittaa ehkä joskus, jos tarvitsee rahaa.

Vauva on ihana vauvana. Täytyy nyt muistaa nauttia näistä hetkistä, sillä näin pieni hän ei enää ikinä ole. Huomenna hän on taas ihan pikkuisen isompi.