On tullut kuluneeksi kolme kuukautta siitä, kun tyttäreni syntyi. Muutama päivä päälle, jos tarkkoja ollaan, nimittäin tasan kolme kuukautta sitten tänään sain hänet vastasyntyneiden teho-osastolta viereeni Naistenklinikan perhehuoneeseen. Pidin häntä sylissäni ensimmäistä kertaa ilman letkuja, piuhoja ja mittareita ja mietin, että on siinä kaunis vauva.
Tuolloin kolmekiloinen vauva on nyt tuplannut painonsa. Hän on iloinen ja eloisa ja minä olen oppinut luottamaan siihen, että hän pysyy hengissä silloinkin, kun en katso. Hän hymyilee usein ja nauraakin välillä. Hän osaa ottaa tavaroita käteensä ja tutkii niitä suullaan, mutta tällä hetkellä kaikkein kiinnostavin asia taitaa kuitenkin olla oma isi. Ymmärtäähän sen, minun naamaanihan hän on jo tuijotellut yötä päivää neljäsosan vuodesta.
Eilen neiti oppi kääntymään selältä vatsalleen. Uusi temppu oli niin kiva, että sitä piti esitellä koko ilta. Ja tietysti yö. Ja ylpeä äiti lähetti heti videota -jos mahdollista, vielä ylpeämmille- isovanhemmille.
Muutenkin neiti on kova harjoittelemaan motorisia taitojaan. Hyvin usein löydän hänet pinnasängystään poikittain, joskus pää on siellä mihin laitoin jalat.
Kotona oleminen muuttuu koko ajan helpommaksi lapsen kehittyessä. Ensimmäisen kuukauden aikana huomasin usein laskevani tunteja siihen, että mieheni tulisi töistä kotiin. "Ai sä tulit jo", olen viime aikoina sanonut useammin kuin kerran.
Kaupungilla käydessäni olen nähnyt vauvoja, jotka ovat pienempiä kuin minun vauvani. Se on kummallista. Vastahan hän syntyi.
Kun poikamme aikoinaan syntyi, vaikkakin ihan täysiaikaisena, muistan huolestuneeni siitä faktasta että poikavauvojen sanottiin aika monessa paikassa kehittyvän hitaammin kuin tyttöjen. Lähes vaivan kuin vaivan riski olisi heillä suurempi aina kätkytkuolemasta erilaisiin neurologisiin poikkeamiin.
VastaaPoistaSujuvasti sitten unohdinkin kaikki yliopistossa oppimani tilastomatematiikan perusteet, ja tilalle iski hormonipaniikki. Olin ihan huolesta sykkyrällä. Jokaista asiaa tuli mietittyä että "apua, putoaakohan se sängyltä ja taittaa niskansa, koska se on POIKA", "apua, tuleekohan kätkytkuolema, koska se on POIKA". Ajattelin ihan hyväntahtoisesti usein kaupungilla, että tyttövauvojen äideillä on varmaan vähän rennompaa kun heidän ei tarvitse huolehtia pienokaisen henkiinjäämisestä vaan voivat murehtia enemmän esim. saako lapsi kavereita tai onko hänellä muuten hyvä olla.
Nyt ihan naurattaa kun luen tuoreempien ensikertalaisäitien blogeja ja siellä on tismalleen samoja huolia kuin itsellänikin oli aikanaan pojan kanssa. Ei näytä yhtään siltä että joku hengittämisen tarkastaminen jätettäisiin tekemättä koska sen lakkaaminen on tytöillä tilastollisesti pari prosenttia harvinaisempaa.
Oletko itse törmännyt joihinkin "tilastofaktoihin" jotka ovat huolestuttaneet, vai onko huoli ollut enemmän biologista ja hormonaalista?`
Kaislakerttu
Kiitos kommenteistasi Kaislakerttu!
PoistaHuh, en onneksi ole törmännyt vastaavanlaisiin tilastoihin. Omalla kohdala hysteriani varmaankin johtui lähinnä siitä, että lapsi vietiin synnytyssalista teho-osastolle. Tilanne oli kaikenkaikkiaan sekava ja pelottava, ja paniikki jäi päälle. Ongelma tosiaan oli vielä keuhkoissa, mikä ei ainakaan vähentänyt sitä, että tarkkailin kauhuissani lapsen hengitystä ensimmäisen kuukauden ajan. Tosin olisin varmasti jossain määrin tehnyt sitä joka tapauksessa, sillä kuten sanoit, kyllä ne muutkin ja lisäksi hormonit. Äitini sanoi, että kävi vielä kolmannenkin lapsensa kohdalla katsomassa, että nukkuvalla vauvalla on varmasti kaikki kunnossa!
Ootteko kuinka usein pitäneet vauvaa lattialla makoilemassa? :) Musta tuntuu, että mun pitäisi ehkä enemmän pitää poikaa lattialla eikä aina sylissä, jotta se pääsisi paremmin harjoittamaan motorisia taitojaan. Meidän poitsu ei esimerkiksi vieläkään viihdy kovin kauaa mahallaan maassa, ainoastaan pienen hetken jonka jälkeen tulee itku!
VastaaPoistaMe ollaan yleensä aina päivä lattialla leikkimässä ja sitten ilta rauhoitutaan sylissä. Minäkin siis vietän päiväni lattialla, ei vauva yksin. :) Me ei myöskään koskaan saatu aikaiseksi hankkia sitteriä, eli kun vaikka teen itselleni ruokaa, laitan huovan keittiön lattialle ja vauvan siihen köllöttämään siksi aikaa, eli kyllä me taidetaan aika pajon viettää aikaa lattialla! Tuo motoriikan kehittyminen alkoi silti melko yhtäkkiä. Ihan kun vauva vaan olisi tajunnut, että hänhän voi vartalollaan tehdä asioita, sillä tavaroiden tavoittelu ja kääntyminen alkoi ihan samoihin aikoihin.
PoistaMeillä oli kanssa tuo ongelma ensin, ettei mahallaan olo tuntunut vauvasta yhtään hyvältä. Tein niin, että aina kun hän kiinnostui vaikka jostain lelusta, laitoin hänet vatsalleen ja tämän lelun hänen eteensä. Ajattelin, että se vähän hämäisi vauvaa ja hän saisi treeniä niskalihaksilleen. En tiedä oliko se se asia mikä auttoi, mutta jossain vaiheessa mahallaan olo ei enää itkettänyt.