Minun lapseni on minun lapseni

Olemme olleet kesämökillä kuumuutta paossa. Myös vanhempani olivat siellä meidän kanssamme muutaman päivän. Etukäteen olin fiilistellyt, että ihanaa, sitten voin rentoutua, ehdin tehdä asioita ja saunoa kahdestaan mieheni kanssa, sillä isovanhemmat haluavat varmasti hoitaa hetkisen ainokaista lapsenlastaan. Ja kyllä he halusivatkin, olivat oikein innokkaita lapsenvahteja. Mutta minä en osannut lainkaan rentoutua tyttäreni ollessa jonkun muun kuin minun tai mieheni seurassa.

Kyse ei ole siitä, ettenkö luottaisi heidän lastenhoitotaitoihinsa. Tietysti luotan, ovathan he kasvattaneet kolme omaa lastaan terveiksi ja täyspäisiksi aikuisiksi. Minun tyttäreni vain sattuu olemaan minun lapseni, eikä kukaan muu tulkitse hänen sanattomia viestejään yhtä hyvin kuin minä.

Kyseiset isovanhemmat, tyttärelleni ainoat, asuvat melkein kolmensadan kilometrin päässä. Käyn kotona pari kertaa vuodessa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hoidamme mieheni kanssa lapsemme koko ajan itse. Monet ystävämme ovat sanoneet, että katsovat mielellään lastamme, jos haluamme käydä kahdestaan vaikka elokuvissa. No kiitos, mutta ajatus siitä, että jättäisin vauvani jollekin, jolla ei itsellään ole koskaan ollut lapsia, on täysin absurdi. Neiti todennäköisesti olisi hengissä ja varmaan ihan tyytyväinenkin palatessani, mutta itse olisin kaikkea muuta paitsi rentoutunut.

Aikaa parisuhteen hoitamiseen on aika vähän, kun jomman kumman on koko ajan oltava lapsen kanssa. Raskausaikana olin vähän kateellinen niille, joiden tukiverkosto on laajempi ja lähempänä kuin meillä, mutta nyt en osaa enää kaivata sitä. Olen tyytyväinen siihen, että pääsen toisinaan yksin lenkille ja hyvinä iltoina ehdimme mieheni kanssa katsoa yhdessä televisiota. Yhteistä aikaa ehdimme varmasti viettää ihan tarpeeksi sitten, kun vauvamme ei enää ole vauva.