Inhosin imettämistä ensimmäiset kaksi kuukautta. Rinnat eivät olleet kipeät kuin ensimmäisten viikkojen ajan, mutta jokin siinä oli epämiellyttävää. Vauva oli sairaalassa ollessaan tottunut tuttipulloon ja tuttiin, ja rintakumista oli vaikea päästä eroon. Imetys kumin kanssa oli ärsyttävää säätämistä. Vauva sai jatkuvasti rintaraivareita ja minä olin lukemattomia kertoja ihan kypsä lopettamaan koko touhun.
Tein itseni kanssa sopimuksen, että neljä kuukautta imetän. Vaikka itkien, hampaat irvessä ja väkisin. Ja jos neljän kuukauden jälkeen vielä vituttaisi, niin sitten mietittäisi vaihtoehtoja.
Homma rupesi kuitenkin sujumaan joskus kolmannen kuukauden kohdilla. Rintakumista oli päästy eroon ja raivarit vain yhtäkkiä loppuivat. Parhaimmillaan meillä mentiin yhdellä yösyötöllä, mutta viime neuvolassa annetut rokotukset tekivät vauvasta niin levottoman, että hyvä rytmi meni sekaisin. Nykyään syömme öisin kaksi kertaa.
Imetyksen sitovuudesta puhutaan usein. En ole missään vaiheessa kokenut sitä erityisen sitovaksi. Ehkä siksi, että meidän vauva on nopea syömään, eikä siihen mene kerrallaan montaakaan minuuttia. Mitään tiheän imun kautta ei ikinä tullut. Tai no, oli hän rinnalla kerran muistaakseni 25 minuuttia ja se taisi olla siinä.
En myöskään missään vaiheessa ole kokenut, että minun täytyy niin sanotusti olla aina ruoka-aikaan kotona, koska lapsi syö ihan mielellään pullosta ja pakastin on rintamaitoa puolillaan. En usko hänen hämmentyvän siitä, koska logiikka on selkeä. Isi syöttää pullosta ja äiti rinnasta. Harvoin minä silti poissa olen.
Nyt se maaginen neljä kuukautta on joka tapauksessa kulunut. Imettäminen ei tunnu enää epämiellyttävältä. Päinvastoin, paljon helpompaahan se sujuessaan on kun maidon lämmittäminen ja tuttipullojen desinfiointi. Raivoamisen sijaan lapsi naureskelee rinnalla ja hakee kontaktia. Se hidastaa hommaa, mutta ei haittaa lainkaan. Jatkan ihan mielelläni vielä jonkin aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti