Olen ollut kotona nyt yhdeksän kuukautta. En kaipaa vielä töihin, mutta kaipaan toisinaan kyllä jotain tekemistä. Eikä sillä, etteikö hurjaa vauhtia ryömivä lapsi pitäisi kiireisenä, mutta viime aikoina minusta on ollut mukavaa puuhailla asioita myös kodin ulkopuolella. Sen myötä, että lapsi viihtyy hyvin syöttötuolissa, olen voinut toivottaa arkeemme tervetulleeksi vanhan lempparini äitiyttä edeltäneeltä ajalta: lounastreffit.
Voi miten ihanasti katkaiseekin arjen, kun on sovittu tapaaminen ystävän kanssa keskelle päivää. Olen kyllä tavannut ystäviäni vähintään kerran viikossa tähänkin asti, mutta suurin osa heistä on lapsettomia, joten he ovat yleensä tulleet meille, koska se on vain ollut helpointa. Virkistää ihan eri tavalla poistua samojen seinien sisältä.
Lapsi ei ravintoloissa ja kahviloissa käydessämme yleensä kaipaa ylimääräisiä virikkeitä, sillä hän tykkää katsella tuolistaan muiden touhuja. Erityisesti silmälasipäiset ystäväni ovat hänestä mielenkiintoisia, ja mieleen on myös se, jos paikalla sattuu näkymään muita lapsia. Otan hänelle kuitenkin varuiksi aina mukaan jonkun lelun sekä nokkamukin, jossa on tilanteesta riippuen joko vettä tai maitoa. Kertaakaan hän ei ole alkanut kitistä kesken lounaan.Huomaan itse suhtautuvani arkeen ihan uudella asenteella, kun ohjelmistossa on jotain, mitä odottaa. Sen ei tarvitse olla sen kummempaa, kuin kahvit keskustassa tai salaatti läheisessä kauppakeskuksessa. Tekee ihan hyvää laittaa välillä meikkiä ja vaihtaa kotihousut farkkuihin. Ja ennen kaikkea, tekee todella hyvää nähdä ystäviä ja jutella välillä aikuisten juttuja, vaikka lapsi kulkisikin mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti