Pieni potilas

Kello tulee kolme. Juon neljättä kahvikupillista ja olen tänään syönyt jo kuusi palaa suklaata. Enää neljä tai korkeintaan viisi tuntia siihen, että mieheni tulee töistä kotiin. Hänen työpäivänsä kestävät helposti kymmenen tuntia. Lapsi nukkuu vaunuissaan eteisessä, ja olen käynyt kymmenen minuutin välein kuuntelemassa hänen hengitystään.

Tyttäreni on kipeänä. Hän on niin tukkoinen, että ajoittain itkettää kuunnella hänen vaikealta kuulostavaa hengitystään. Suolaliuoksesta tai pikkuniistäjästä ei ole hirveästi ollut apua, varsinkaan kun lapsi taistelee koko kahdeksan ja puolen kilon kehollansa niiden käyttöä vastaan. Ruuaksi kelpaa vain rintamaito, mutta onneksi edes se. Viime yönä nostin hänen pinnasänkynsä päätyä hieman koholle, jotta hänen olisi helpompi hengittää nukkuessaan, mutta neiti pyörii niin kovasti unissaan, että löydettyäni hänet väärinpäin sängystään nostin hänet loppuyöksi viereeni.

Hetkittäin lapsi on ihan virkeäkin, leikkii ja hekottaa hassuttelulleni, mutta suurimman osan ajasta hän on kiukkuinen ja haluaa olla sylissä. Ihmettelee varmaan, miksi en poista hänen pahaa oloaan. Ei auta selittää puolivuotiaalle, ettei flunssaan ole parannuskeinoa, vaan se on vain kärsittävä.

Toivotaan, että pikku nuhanenän kärsimys ei kestä kauaa. Itselleni aion asettaa suklaanostokiellon. Tämän levyn jälkeen. Hetkeksi.

Tärkeä vertaistuki

Blogini kohtalo mietityttää minua toisinaan. Osittain yksityisyysasioiden takia, osittain siksi, että vauva nukkuu päiväsaikaan niin vähän, etten oikein ehdi olla tietokoneella. Usein mieheni on jo tullut töistä, kun vauva on mennyt yöunille, joten myös silloin tietokoneet pysyvät kiinni. Teksteistä tulee harvoin sellaisia kuin haluaisin, koska joudun kirjoittamaan ne aina monessa osassa.

Vaikka en ole kertonut täällä omaani tai lapseni nimeä, enkä julkaissut kummastakaan meistä kasvokuvaa, ei silti tarvitsisi olla mikään salapoliisi, että halutessaan saisi henkilöllisyyteni selville. Ja vaikka omasta puolestani en ole erityisen huolissani säilyykö anonymiteettini, niin tunnistaessaan minut tunnistaisi tietysti myös tyttäreni, mieheni ja kaikki muutkin, jotka olen täällä ohimennen maininnut. "Ystävä" voi toki olla kuka tahansa ystävistäni, mutta esimerkiksi äitejä, siskoja ja työnantajia minulla on vain yksi jokaista.

Se, mikä kuitenkin on tähän asti saanut minut jatkamaan bloggausta, on muiden äitibloggaajien tarjoama vertaistuki. Omat vanhat ystäväni ovat ihania ja viihdyn heidän kanssaan muuttuneesta elämäntilanteestani huolimatta erinomaisesti, mutta vauvajuttuja heillä ei ole kerrottavanaan. Silloin tällöin kun haluan kuulla "juu meilläkin on tuollaista, se on ihan normaalia" -tyylisiä kommentteja.

Vertaistuen tärkeys alkaa vasta hahmottua minulle. Käymme tyttäreni kanssa viikottain Helsingin kaupungin järjestämässä vauvakerhossa, jossa tapaamme muita vauvoja ja heidän vanhempiaan. Vauvani tuntuu viihtyvän siellä, mutta omia suosikkejani kerhopäivät eivät niin yksiselitteisesti ole. En ole ryhmäihmisiä, vaan tunnen oloni tuntemattomien joukossa yleensä vaivaantuneeksi. Ensin kävimmekin kerhossa lähinnä siksi, että ajattelin sen olevan tyttärelleni hyväksi, mutta nyttemmin olen huomannut sen tarjoavan paljon myös minulle itselleni. Lähes jokaisen käynnin jälkeen olen tyytyväinen, että menimme, vaikka aluksi kuinka ajattelisin, että ei huvittaisi tänään.

Saan siis blogimaailmasta paljon ihanaa vertaistukea vauva-arkeeni, mutta kasvotusten käydyt keskustelut tuovat siihen silti lisää. Harvaa avaa blogiaan vain kirjoittaakseen sinne kakkavaipoista tai väsymyksestä, mutta kerhossa voi hyvin kuulla jonkun sanovan, että vituttaa, kun vauva ei nuku ja joka vaipassa on kakkaa.  Joskus on ihan hyvä saada puhua niistäkin asioista, joista ei tulisi mieleenkään tehdä blogimerkintää. Ja sama toimii toisin päin. Joistain asioista voi olla huomattavasti helpompi kirjoittaa kuin puhua.

Aion siis jatkaa katkonaisten ajatusteni julkaisemista vielä, ennalta määrittelemättömän ajan verran. Lopetan viimeistään sitten, kun tyttäreni kertoo tämän nolottavan häntä.

Univelkainen

Puolen vuoden aikana kerätty univelka alkaa tuntua. Kun lapsi herää hyväntuulisena aamuisin kello seitsemän, ainut ajatukseni on, että ei pliis vielä. Nostan hänet viereeni "nukkumaan", eli repimään naamaani ja hokemaan iloisena TÄ TÄ TÄ TÄ, minkä olen päätellyt tarkoittavan ylös laiskamato.

Useilla puolivuotiailla on jo mahdollisuus pärjätä yö ilman ruokaa. Meillä herätään syömään kaksi kertaa yössä, mutta todennäköisesti vain siksi, että tämä on totuttu rytmi. Viime yönä kokeilin, mitä tapahtuu, jos jätän ensimmäisen syötön pois. Lapsen herättyä paijailin häntä tovin, ja hän nukahtikin yllättävän helposti uudestaan. Söimme vasta kolme tuntia myöhemmin. Syöttöjä mahtui silti yöhön kaksi, mutta olen tyytyväinen, jos saamme pidennettyä nukkumaanmenon ja ensimmäisen syötön väliä niin, että ehdin itsekin saada unta useamman tunnin katkeamattoman pätkän. Yhden yön perusteella tuloksia on kuitenkin mahdoton ennustaa. 

Tällä hetkellä lapsi heräilee muutoinkin kuin syömään. Kehittynyt motoriikka valvottaa öisin, kun puoliuninen vauva yrittää päästä konttausasentoon. Päivisin vatsalta kierähdetään sujuvasti selälleen, mutta öisin taito jostain syystä unohtuu ja äitiä tarvitaan avuksi. Saatan joutua nousemaan yön aikana yhteensä viisikin kertaa. Ei ihme, jos pää painaa päivisin.

Valinta oman hetken ja unen välillä on toisinaan vaikea. Tällä hetkellä lapsi nukkuu eikä mieheni ole kotona, joten voisin hyvin mennä itsekin lepäämään. Sen sijaan istun koneen ääressä kirjoittamassa tätä tekstiä. Nämä pienet omat hetket ovat kuitenkin niin harvassa, että kiusaus roikkua tietokoneella tai toljottaa televisiota on suuri. Tämän julkaistuani aion ottaa kissan kainaloon ja käydä sohvalle löhöämään. Ehkä nukahdan siihen. Tai sitten en, ja aamulla taas ihmettelen, miten väsyttääkin niin hirveästi. 

Turha tavaranpaljous

Ostin raskausaikana hoitolaukun. Laadukkaan, kauniin ja tilavan, mutta täysin turhan. En nimittäin vielä puolivuotiaan äitiyteni aikana ole keksinyt, mitä sellaista sinne pitäisi laittaa, mikä ei mahdu tavalliseen, keskikokoiseen käsilaukkuuni.

Jos menen lapsen kanssa lenkille tai kauppaan, en tarvitse hänelle mukaan oikeastaan mitään. Joskus heitän vaunuihin harsoliinan ja tutin, mutta harvoin kummallekaan tulee reissun aikana käyttöä. Vaunuissa roikkuu työkaverini virkkaama pöllö siltä varalta, että lapsi pitkästyy matkalla, mutta yleensä hän viihtyy kopassaan hyvin.

Jos menemme kerhoon tai kyläilemään, eli olemme poissa useamman tunnin, pakkaan mukaan vaihtovaipan ja peiton alustaksi, jolla lapsi voi makoilla. Joskus otan mukaan myös tuttipullon, sillä vieraassa paikassa lapsi ei suostu syömään rinnasta. Yleensä kaikki, paitsi makoilualusta, ovat mukana aivan turhaan. Kaikki mahtuvat käsilaukkuuni.

Onkin yllättävää, miten paljon tavaramäärä sitten lisääntyy, kun tekeillä on koko viikonlopun kestävä reissu. Tarvitaan ruokailuvälineitä, vaihtovaatteita, ulkovaatteita ja viihdykettä. Rattaat. Mummolaviikonloppua varten tarvittava tavaramäärä näyttää siltä, kun aikoisimme olla poissa useamman viikon.

Huonona pakkaajana minun on pakko tehdä lista.

Kuitenkin, meidän vauva tarvitsee keskimäärin aika vähän kaikenlaista. Syömiseen ja pukeutumiseen liittyviä asioita on paljon, mutta muuten melko vähällä pärjää. Monet raskausaikanani tekemät hankinnat ovat jääneet käyttämättömiksi. Yhtään voide-, talkki-, tai öljypurkkia ei ole edes avattu. Kuolalapuista yksi on ollut käytössä kerran, muut eivät ole tainneet päästä edes ensimmäiseen pesuun ja maidonkerääjä ja liivinsuojat ovat yhä avaamattomissa pakkauksissaan. Leluksi käy mikä tahansa värikäs ja äänekäs, ja pöydänjalatkin kiinnostavat vauvaa enemmän kuin lelukaari. Onneksi emme ikinä saaneet aikaiseksi hankkia sitteriä.

Kaikki tämä on tietysti yksilöllistä. Se, mikä meille on täysin turhaa, on monelle arjen pelastaja. En aio siis edes yrittää neuvoa, että hanki nämä ja jätä suosiolla nuo kauppaan, mutta pieni vinkki kaikille raskaanaoleville ja vauvaa suunnitteleville minulla kuitenkin on: kaikkea ei tarvitse hankkia valmiiksi ennen vauvan tuloa. Niitä tavaroita ehtii kyllä hankkimaan vielä silloinkin, kun niitä huomaa omassa arjessaan kaipaavansa.

On väliä, mitä lapsi syö

Puolivuotias tyttäreni on nyt maistellut soseita muutaman viikon. Porkkana, bataatti ja kesäkurpitsa menevät alas oikein hienosti, peruna ja avocado aiheuttavat hieman nyrpistelyä. Banaania, maissinaksua ja kurkkua neiti syö mielellään ihan omin kätösin, mutta äidinmaito taitaa silti toistaiseksi vielä olla eniten mieleen.

Paitsi että olen itse kasvissyöjä, suosin aina mahdollisuuksien mukaan luomu- ja lähiruokaa. Olen valmis maksamaan puhtaasta kotimaisesta ruuasta ekstraa, mutta oman ruokavalioni kohdalla en ole täysin ehdoton luonnonmukaisuuden suhteen, vaan saatan ostaa myös tarjoustuotteita. (Luomu ei ole ikinä tarjouksessa! Miksi?)

Lapsen ruokiin käytettävien raaka-aineiden suhteen olen kuitenkin kriittisempi (eli hieman hysteerinen). Kasvissoseiden valmistaminen on vielä melko helppoa, sillä ainakin meidän lähikaupassa on todella hyvä valikoima lähellä viljeltyjä kasviksia, mutta mitä enemmän lapsen ruokavalio laajenee, sitä enemmän hyviä raaka-aineita joutuu ihan etsimällä etsimään. 

Kotona opituilla ruokatottumuksilla on suuri merkitys lapsen tulevien syömistapojen kannalta. En aio tehdä lapsestani kasvissyöjää, mutta kyllä meillä syödään kasvispainotteisesti. (Mieheni ei ole kokonaan kasvissyöjä. Jostain syystä tätä kysytään usein.) Myös meillä on pitsa pakastimessa laiskan päivän varalle, mutta roskaruuan ja valmisruokien syöminen ei _minun mielestäni_ missään nimessä saa lapsiperheessä olla tapa vaan poikkeus. Kun lapsi oppii, että ruoka tehdään kotona, on epätodennäköisempää, että hän itse elää vanhempana epäilyttävillä mikroaterioilla.

Ja sitten. Vaikka on tärkeää kiinnittää huomiota ruuan terveellisyyteen, sisältöön ja alkuperään, on hommassa muistettava kohtuus. Tiedän, ettei kahvi ja suklaa ole parasta, mitä voin elimistööni tunkea, mutta nautin niitä silti, koska haluan. Kyllä lapsikin sitten vähän vanhempana saa välillä herkutella, kunhan perusasiat ruokavaliossa ovat kunnossa.

Valokuvia arjesta

Kuljin menneen viikon järjestelmäkamera kädessäni, jos en nyt koko ajan niin hyvin tunnollisesti kuitenkin. Puhelimen muisti kyllä täyttyy hyvää tahtia sellaisista ihan tavallisissa arkitilanteissa otetuista kuvista, mutta hyvälaatuisina, kunnon kameralla otettuina niitä on melko vähän. Yleensä se järkkäri tulee kaivettua kaapista vasta sitten, kun ollaan lähdössä johonkin, missä ei usein käydä.

Tässä jotain kuvausviikkoni satoa satunnaisessa järjestyksessä:

Jos mä vähän punnerran tässä keittiön lattialla sillä aikaa kun äiti syö puuronsa.

No enkä punnerra, kiskon siltä sukat jalasta!  

Tällä tyhjällä kulpolla ei vissiin enää tee mitään...

Kisuveikan kanssa on kiva kurkkia maton alle.

Ahaa! Nyt löytyi aarteita. Tyhjennänpä nämä kaikki tähän lattialle!

Äiti voi vähän askarrella sillä aikaa kun minä nukun.

Ja syödä vähän välipalaa.

Tai vaikka lounasta.

Ihan kivan pallon se mulle teki.

Minä ainakin syön ihan itse!

Ja mulla on kaks hammasta ja ihan oma hammastahna.

Mutta en kyllä jää tähän odottelemaan, että puet mulle päälle.

Ja ihan oikeesti, äiti, sukat? En mä näitä pidä.

Ulkona on ihan kivaa. Minä matkustan vielä vaunukopassa.

Voin nukahtaa nyt sitten vaikka vartiksi, että äiti saa otettua jonkun nolon hissiselfien.

Sen pituinen se!