Pieni potilas

Kello tulee kolme. Juon neljättä kahvikupillista ja olen tänään syönyt jo kuusi palaa suklaata. Enää neljä tai korkeintaan viisi tuntia siihen, että mieheni tulee töistä kotiin. Hänen työpäivänsä kestävät helposti kymmenen tuntia. Lapsi nukkuu vaunuissaan eteisessä, ja olen käynyt kymmenen minuutin välein kuuntelemassa hänen hengitystään.

Tyttäreni on kipeänä. Hän on niin tukkoinen, että ajoittain itkettää kuunnella hänen vaikealta kuulostavaa hengitystään. Suolaliuoksesta tai pikkuniistäjästä ei ole hirveästi ollut apua, varsinkaan kun lapsi taistelee koko kahdeksan ja puolen kilon kehollansa niiden käyttöä vastaan. Ruuaksi kelpaa vain rintamaito, mutta onneksi edes se. Viime yönä nostin hänen pinnasänkynsä päätyä hieman koholle, jotta hänen olisi helpompi hengittää nukkuessaan, mutta neiti pyörii niin kovasti unissaan, että löydettyäni hänet väärinpäin sängystään nostin hänet loppuyöksi viereeni.

Hetkittäin lapsi on ihan virkeäkin, leikkii ja hekottaa hassuttelulleni, mutta suurimman osan ajasta hän on kiukkuinen ja haluaa olla sylissä. Ihmettelee varmaan, miksi en poista hänen pahaa oloaan. Ei auta selittää puolivuotiaalle, ettei flunssaan ole parannuskeinoa, vaan se on vain kärsittävä.

Toivotaan, että pikku nuhanenän kärsimys ei kestä kauaa. Itselleni aion asettaa suklaanostokiellon. Tämän levyn jälkeen. Hetkeksi.