Fiilis

Tänään en oikein jaksaisi olla se, jonka tukiverkosto on 300 kilometrin päässä ja jonka mies on kellon ympäri duunissa.

Yleensä kyllä jaksan, mutta tänään en jaksaisi.
Ja ei, ei mistään erityisestä syystä. Kaikki on hyvin ja lapsi kiltisti, mutta silti.

Vaan onneksi ja kiitos, että on perjantai ja kello jo yli neljä.

Rikkinäinen levy

Päivät yhdeksänkuisen kanssa saavat minut toistamaan itseäni melkoisesti. Välillä tuntuu, kuin minuun olisi ohjelmoitu vain muutama lause, joita robottimaisesti hoen monen monta kertaa päivässä ja joka päivä.

Näytä äidille, mitä löysit. Vautsi, onpa hieno, mutta laitetaan se pois, kun oikeestaan sillä ei voi leikkiä. Ei suuhun!

Kissa nukkuu. Annetaan kissan nukkua rauhassa. Päästä irti. Ei saa repiä, sitä sattuu. Silitetään ihan nätisti tällein yhessä.

Ei avata jooko sitä laatikkoa. Muistatkos missä on sun oma laatikko? Katotaanko mitä kivaa sieltä löytyy. 
(Vauva: BYÄÄÄÄÄÄÄÄÄ)
No niin, äiti tietää että sua harmittaa, mutta kuule ei aina voi tehä, mitä haluaa.

Ei kosketa telkkariin. Hei, ei kosketa siihen telkkariin! Tuuppas nyt kokonaan pois sieltä. Äiti sano jo, ettei telkkariin saa koskea.

Nyt käydään nukkumaan.
No niin, nyt nukutaan.
Hei ihan oikeesti, nyt nukutaan!


Oli miten oli, oma lausevarastoni tuntuu joka tapauksessa olevan suurempi kuin yläkerran tädin, sillä hänen en ole koskaan kuullut sanovan muuta kuin huutavan monta kertaa päivässä "HIIIIIILJAAAAAAA!!!!!!!". Lasta siellä ei ole, mutta minulle ei ole vielä selvinnyt huutaako hän miehelleen vai koiralleen. Onneksi meillä ei sentään tarvitse korottaa ääntä, sen verran äitiys on kärsivällisyyttäni kehittänyt.

Värihaaste 1/5: vihreä

Perhosia masussa -blogin ihana Minna heitti minulle tämän haasteen, jossa esitellään viisi omasta kodista löytyvää väriä ja jokaista väriä kohden haastetaan uusi bloggaaja mukaan leikkiin. Tämä haaste on minusta jotenkin tosi kiva, joten ehkä vähän vastoin tapojani; tervetuloa urkkimaan meidän kotia!

Ensimmäinen värivalintani on vihreä. Se on meillä keittiössä valkoisen kanssa päävärinä, ja sitä löytyy mm. isovanhemmiltani perityistä kahvipurkeista, verhoista, kissan ruokapisteeltä, patalapuista ja uunikintaista sekä matosta. Meillä on itseasiassa myös tumman vihreää kaakelia keittiössä, mutta siitä ei minun kuvaustaidoillani kyllä saa mitenkään julkaisukelpoista kuvaa tässä ihanassa talvivalaistuksessa.

Myös työhuoneessa (eli tulevassa lastenhuoneessa) on vihreää. Matto, Thaimaasta ostamani elefanttityyny sekä pikku mimmin sängynsuoja edustavat kyseistä väriä.

Yllätys yllätys, myös lelukorista löytyy vihreää.

Oman vaatekaappini ovessa roikkuu tyttärelleni jo pieneksijäänyt mekko, jonka vanhempani ostivat hänelle kesälomareissultansa. Meille ei oikein tullut sellaisia tilaisuuksia, jossa olisimme sitä voineet käyttää, mutta kolttu on minusta niin suloinen että se on edelleen esillä.

Oikeanpuoleisessa kuvassa on peitto, jonka virkkasin tyttärelleni hänen polskiessaan vielä kohdussani. En tiennyt hänen sukupuoltaan silloin ja valitsin neutraalin värin, vihreän.

Kylpyhuoneessa on vihreitä purnukoita, kuten tuo Urtekramin ihana hoitoaine.

Ja lopuksi, kirjahyllystä löytyy vihreää paitsi kirjoista myös tuikkukupeista.

Tänään haastan mukaan Aino ja tuhmat luistimet -blogin taitavan Annan!

Takiainen

Meidän neidillä ei tuntunut pikkuvauvana olevan mitään tiheän imun kautta. Hän taisi olla pisimmillään rinnalla parikymmentä minuuttia, eikä sitäkään tapahtunut usein. Takiainen hänestä on tullut vasta nyt myöhemmin.

Äidin tyttö neiti on ollut aina. Vain äiti on kelvannut nukuttajaksi ja vain äidin syli on lohduttanut hädän hetkellä. Se on toki ymmärrettävää, sillä suurimman osan ajasta olemme lapsen kanssa kaksin. Isin kolmen viikon talviloman myötä kelpuuttaa tyttö nyt isinkin kahteen edellämainittuun, mutta äidin suosimisen tilalle on tainnut tulla kunnon eroahdistus.

Jos poistun huoneesta, seuraa pikku kaverini minua. Myös ja erityisesti vessaan.

Kun menen suihkuun, tyttö käy pienin väliajoin hakkaamassa kylpyhuoneen ovea, koska saattaahan olla, että jään sinne ikuisiksi ajoiksi.

Sylissä hän ei varsinaisesti viihdy, mutta sen täytyy kuitenkin olla koko ajan lähettyvillä. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Näyttääkö tutulta?

Arki on joskus...

...sitä, kun käännät hetkeksi katseesi lapsesta kahvinkeittimeen, ja neiti antaa kissan syödä aamupuuronsa. Miten minä olinkin kuvitellut, että tämä asia tulee vastaan vasta joskus vuosien päästä?

...tai sitä, kun olet sisäleikkipuistossa ja muiden lapset tutkivat uteliaina paikkoja, mutta omasi kyyhöttää koko ajan jaloissasi. Et epäile nälkää, sillä oletat lapsen vain ujostelevan uudessa paikassa, kunnes otat lapsen syliisi, ja hän alkaa etsiä kaula-aukkosi kautta pääsyä tissille. Eipä jää kenellekään epäselväksi imetätkö vielä.

...ja myös sitä, kun olet antanut lapsellesi syötäväksi jotain uutta ruoka-ainetta ja yhtäkkiä kesken syönnin hän alkaa vääntelehtiä ja ähistä syöttötuolissaan pää punaisena. Pelästyt (helvetisti), että saiko se nyt jonkun allergiakohtauksen, kunnes tajuat, että pikku prinsessa päättikin vain tehdä kakat kesken ruokailun.

Arkeen voi kuulua joskus myös lattialla syöty mauton nuudeliannos.

Mutta onneksi arki voi myös olla...

...lapsen riemu siitä, kun hän tajuaa että äidin ja isän hääkuvassa on ne ihan oikeat äiti ja isi, jotka hän tuntee. Vaikka harmittaahan se tietysti vähän, ettei sitä kuvaa saa maistaa.

...ja sitä, että miehesi pitää etäpäivän töistä ja ehdit käydä suihkussa ja bonuksena saat olla siellä ihan niin kauan kuin haluat.

...myös se, kun et millään jaksaisi lähteä lenkille, mutta menet silti, sillä vielä vähemmän jaksat taistella lapsen kanssa siitä, nukutaanko päiväunia vai ei, ja jälkeenpäin on loistofiilis siitä, että tuli liikuttua.

...lisäksi se vauvan valloittava kikatus, kun saa äidin kanssa yhdessä silittää kissaa. Ihan kuin se olisi hauskin ja paras asia, mitä maailmalla on pikkuiselle tarjota.

Joskus voi olla vähän raskasta olla äiti. Se on ajoittain sotkuista ja väsyttävää ja samojen asioiden toistamista kymmenennen ja sadannen kerran. Mutta jos joku niin äitiys on opettanut myös iloitsemaan pienistä asioista ja nauttimaan hetkistä.

9 kuukautta

Äitiyttä alkaa olla takana yhtä kauan kuin tyttäreni syntymään johtanut raskaus kesti. Se tuntuu hassulta. Kyseinen raskaus tuntui nimittäin kestäneen ihan loputtoman kauan. Varsinkin viikolla 42 tuskailin, etteikö tämä lopu ikinä. Sen sijaan yhdeksän kuukautta äitinä on kulunut ihan hujauksessa, ja viihdyn edelleen hyvin kotiäitinä, vaikka olen ollut poissa työelämästä jo melkein vuoden.

Yhdeksänkuinen lapsi näyttää jo luonnettaan. Hän hassuttelee ja on huumorintajuinen, mutta on myös oppinut kiukuttelemaan. Hän ilmaisee mielipiteensä äidin typeristä säännöistä, kuten siitä, ettei syöttötuolista saa hypätä itse alas tai ettei kissan hiekkalaatikkolle pääse etsimään aarteita.

Neidin uusinta mielipuuhaa on ovien avaaminen ja sulkeminen, Jos kyseessä on kaapin ovi, tyhjennetään sen alimmat hyllyt voitonmerkeiksi lattialle, mutta myös huoneiden ovet kiinnostavat. Lisäksi tyttö leikkii mielellään hippaa ja piilosta. Lähinnä isin kanssa, sillä äiti on huonojen polviensa kanssa liian hidas konttaamaan ja siksi ihan tylsä.

Yhdeksänkuinen liikkuu taitavasti tukea vasten, mutta on muuten hieman rauhoittunut ja malttaa jo leikkiä hetken paikoillaankin. Hän tutkii pehmeitä kuvakirjoja ja kaataa äidin rakentamia torneja. Hän muistaa missä kaikkialla on leluja, ja osaa avata laatikot itse. Parasta on, että hän halii, pussaa ja vilkuttaa.

Tällä hetkellä meillä nukutaan ihan hyvin, ja nukutus sujuu useimmiten ongelmitta. Tosin imetän edelleen kaksi kertaa yössä, sillä en vain ole jaksanut aloittaa mitään unikoulua. Yösyöminen ei sinänsä häiritse, mutta lapsi tuskin on kuitenkaan ihan lähiaikoina sitä omatoimisesti lopettamassa ja jossain vaiheessa minäkin toivon saavani nukkua ihan koko yön.

Vanhempainvapaani on nyt loppunut, mutta onneksi saan vielä olla kotona tämän pikku touhottajan kanssa. On tietysti niitäkin päiviä, että kelloa vilkuillen odotan iltaa, että mieheni tulee töistä kotiin ja saan alkaa laittaa lasta yöunille, mutta pääsääntöisesti arki on ihan mukavaa ja viihdymme pikku mimmin kanssa kahdestaan hyvin.

Bäbättävä vauva

Minusta tuntuu kuin meille olisi muuttanut minikokoinen räpätäti. Pälpätys kuuluu lähes tauotta siellä, missä pikku jalat vipeltävät. Ihan oikeita sanoja tuo pikku mimmi ei toistaiseksi tuota, eikä tietysti vielä alle yhdeksän kuukauden iässä tarvitsekaan, mutta siansaksa sujuu erinomaisesti.

Eniten tyttö innostuu siitä, kun toistelemme miehen kanssa samanlaisia äänteitä, joita hän tekee. Maiskuttelemme ja pärisyttelemme vuorotellen, ja kohta neiti jo nauraa makoisasti. Hänen puhettaan kusumme bäbätykseksi, koska "bäbbä" tuntuu olevan mimmin lempisana, mitä sitten ikinä tarkoittaakin.

Jokeltelu alkaa olla monipuolista, sillä bäbbän lisäksi kuullaan kaikenlaisia muitakin yhdistelmiä, kuten mamma, pappa, vau, tättä ja guu. Hän hokee myös äitiä ja vauvaa, mutta lähinnä yksin pulistessaan, eikä mikään viittaa siihen, että hän ymmärtäisi, mitä sanoo. Sen sijaan kissan nimen hän tietää, ja usein huuteleekin sen ensimmäistä tavua kissan nähdessään, mitä pitäisin jo tarkoituksenmukaisena. Minulla on melko vahva aavistus siitä, mikä mahdollisesti tulee olemaan neidin ensimmäinen sana.

Käskyjäni ja pyyntöjäni hän ymmärtää vaihtelevalla menestyksellä. Kun sanon "ei suuhun", hän mulkoilee minua tympääntyneenä, mutta ottaa yleensä kielletyn esineen pois suustaan. Sen sijaan "ei kosketa telkkariin" tuntuu tarkoittavan neidin mielestä "aivan varmasti isken molemmat käteni keskelle ruutua".

Dramaattinenkin tuo pieni pölöttäjä osaa olla. Jos otan häneltä jotain mielenkiintoista pois kädestä, hän alkaa itkeä tekoitkua. Joskus kuulemme feikattua vollotusta myös, kun hän ei haluaisi käydä päiväunille. Tilanteesta riippuu, onko se suloista vai rasittavaa, mutta kertoo tietysti jonkinlaisesta kehityksestä joka tapauksessa, että hän on tajunnut kyynelten mahdollisuudet.

Aamuisin tyttö vilkuttaa iloisena töihin lähtevälle isille heipat. On ihanaa, kun vuorovaikutus monipuolistuu. Paitsi että monet hänen jutuistaan ovat hirveän suloisia, minusta myös tuntuu koko ajan vähemmän siltä, että puhuisin kaiket päivät täällä vain keskenäni neljälle seinälle. Lienee sanomattakin selvää, että se tekee päälleni hyvää.

Omin jaloin

Kahdeksankuinen alkaa muistuttaa jotain vauvan ja taaperon välimuotoa. Hän nousee taitavasti tukea vasten seisomaan, ja tuki voi tietysti olla mitä tahansa kissan hännästä minun hiuksiini. Alastulokin alkaa jo olla sen verran hallittua, ettei minun tarvitse koko ajan olla pitämässä hänestä kiinni. 

Jos kotona haluaa säilyttää mitään metriä alempana, täytyy varautua siihen, että tavarat päätyvät lattian kautta pikku neidin suuhun. Mikä lie tarjoushaukka tytöstä on tulossa, sillä mainoslehdet ovat hänellä tällä hetkellä erityisen mielenkiinnon kohteena.

Neiti myös liikkuu tukea vasten ainakin sivuttain. Sen verran haparoivia askeleet kuitenkin vielä ovat, että joulupukilta saatu Brion taaperokärry saa vielä muutaman viikon odottaa koeajoa. Sitten ollaan muutenkin saavutettu kärrylle asetettu yhdeksän kuukauden suositusikäraja.

Ja loppuun voisin vielä todeta, että ei meillä ihan oikeasti aina hengailla pelkissä sukkareissa, vaikka jostain syystä kamera tuntuu aina juuri silloin olevan esillä kun päällishousut puuttuvat. Uskokoon ken tahtoo.