Eniten tyttö innostuu siitä, kun toistelemme miehen kanssa samanlaisia äänteitä, joita hän tekee. Maiskuttelemme ja pärisyttelemme vuorotellen, ja kohta neiti jo nauraa makoisasti. Hänen puhettaan kusumme bäbätykseksi, koska "bäbbä" tuntuu olevan mimmin lempisana, mitä sitten ikinä tarkoittaakin.
Jokeltelu alkaa olla monipuolista, sillä bäbbän lisäksi kuullaan kaikenlaisia muitakin yhdistelmiä, kuten mamma, pappa, vau, tättä ja guu. Hän hokee myös äitiä ja vauvaa, mutta lähinnä yksin pulistessaan, eikä mikään viittaa siihen, että hän ymmärtäisi, mitä sanoo. Sen sijaan kissan nimen hän tietää, ja usein huuteleekin sen ensimmäistä tavua kissan nähdessään, mitä pitäisin jo tarkoituksenmukaisena. Minulla on melko vahva aavistus siitä, mikä mahdollisesti tulee olemaan neidin ensimmäinen sana.
Käskyjäni ja pyyntöjäni hän ymmärtää vaihtelevalla menestyksellä. Kun sanon "ei suuhun", hän mulkoilee minua tympääntyneenä, mutta ottaa yleensä kielletyn esineen pois suustaan. Sen sijaan "ei kosketa telkkariin" tuntuu tarkoittavan neidin mielestä "aivan varmasti isken molemmat käteni keskelle ruutua".
Dramaattinenkin tuo pieni pölöttäjä osaa olla. Jos otan häneltä jotain mielenkiintoista pois kädestä, hän alkaa itkeä tekoitkua. Joskus kuulemme feikattua vollotusta myös, kun hän ei haluaisi käydä päiväunille. Tilanteesta riippuu, onko se suloista vai rasittavaa, mutta kertoo tietysti jonkinlaisesta kehityksestä joka tapauksessa, että hän on tajunnut kyynelten mahdollisuudet.
Aamuisin tyttö vilkuttaa iloisena töihin lähtevälle isille heipat. On ihanaa, kun vuorovaikutus monipuolistuu. Paitsi että monet hänen jutuistaan ovat hirveän suloisia, minusta myös tuntuu koko ajan vähemmän siltä, että puhuisin kaiket päivät täällä vain keskenäni neljälle seinälle. Lienee sanomattakin selvää, että se tekee päälleni hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti