Täysiaikainen raskaus

Olo on todella levoton. En tiedä, miten päin olisin ja mitä tekisin. TV? Ei. Kirja? Ei. Jäätelö? Kyllä.
Kirjoitan jotain Facebookiin ja poistan sen. Kirjoitan blogitekstin ja poistan sen.
Kello on vasta yksitoista. Menee vielä monen monta pitkää tuntia, ennen kuin mieheni tulee töistä kotiin.

Lapsi kohdussani on edelleen todella vilkas, vaikka tilaa siellä on enää hyvin vähän. Hän potkii, heiluttelee käsiään, kääntää kylkeään ja työntää sekä päätään että peppuaan milloin mihinkin suuntaan. Siis melkein koko ajan. Ja melkein koko ajan se myös tekee kipeää, sillä vauva on jo melko iso verrattuna omaan kokooni. Välillä turhaudun ja kävelen levottomana ympäri asuntoa, että hän olisi edes hetken paikoillaan, mutta jumppa vatsani sisällä alkaa taas heti kun asetun paikoilleni.

Vauva on nyt tarpeeksi kehittynyt pärjätäkseen kohtuni ulkopuolella. Raskauden alussa mietin, että miten ikinä saan sikiön pidettyä sisälläni yhdeksän kuukautta. Varoin jokaista askelta ja jokaista suupalaa ja säikähdin jokaista vihlaisua vatsassa tai missään siellä päinkään. Kerran söin vahingossa pästoroimattomasta maidosta valmistettua juustoa ja olin peloissani viikon. Hoin mielessäni, että pysy nyt vaan siellä niin mitään muuta en pyydä. Loppua kohden olen tietysti oppinut olemaan rennommin ja luottamaan siihen, että kyllä se siellä pysyy.

Nyt viikkoja on siis kasassa 37+0. Välillä toivoisin synnytyksen käynnistyvän välittömästi, ettei tarvitsisi olla enää raskaana, ja välillä toivon vauvan pysyvän kohdussani mahdollisimman pitkään, ettei mikään sittenkään muuttuisi. Onneksi asia ei tässä vaiheessa ole enää minun tahdostani kiinni. Päällimmäisin tunne kuitenkin on, etten jaksaisi enää odottaa!