Puolison tuki

Tapahtuu eräänä aamuna. Olen nukkunut heräilemättä koko yön, ja kun vihdoin alan siirtyä unesta valveen puolelle, tajuan, että tämä tarkoittaa sitä, ettei vauva ole potkinut minua hereille kertaakaan koko yön aikana. Alan odottaa liikkeitä, mutta en tunne mitään. Yritän vaihtaa asentoa ja  juoda vettä.
Ei mitään.
Puolen tunnin jälkeen olen täysin paniikissa ja herätän mieheni huutamalla, että se ei liiku, miksei se liiku, mikä sillä on. Mies on rauhallinen, vaikka on juuri herännyt vaimon hysteeriseen huutoon. Hän tunnustelee hetken vatsaani, kunnes toteaa: kulta, kokeile tästä, kyllä se liikkuu.



Raskaus on tavallaan melko yksinäistä. En yhtään vähättele sitä, että se muuttaa täysin myös tulevan isän elämän, mutta niin kauan kuin vauva pysyttelee kohdussani, suurimmat muutokset tapahtuvat minulle. Vain minun kehoni muuttuu. Minun mieleni on hormonien sekoittama. Minä tunnen vauvan koko ajan, minä jään pois töistä ja minä joudun synnyttämään. Ja tämä ei suinkaan tee tukihenkilön roolia helpoksi. On oikeastaan jopa hieman ihmeellistä, miten toinen voikin ilta toisensa jälkeen aina valita juuri ne oikeat sanat ja teot, vaikka hän ei tarkalleen voi tietää, miltä minusta tuntuu.

Aloitetaan käytännön asioista. Esimerkiksi: Olen onnekseni mennyt naimisiin kotitöitä tekevän miehen kanssa. Tavallisesti me siivoamme ja laitamme ruokaa molemmat yhtä paljon, mutta raskauteni aikana olen saanut hyvin usein kuulla lauseita, tyyliin "mene sä lepäämään, mä vaan tiskaan nää nopee ja laitan sulle sit jotain syömistä". Sinänsä ihan pieni asia, mutta saattaa tehdä raskautensa kanssa kamppailevan naisen elämästä juuri sillä hetkellä miljoona kertaa helpompaa. Kun olin aloittamassa äitiyslomaani, mieheni leipoi kakun, jonka voisin halutessani viedä töihin viimeisenä työpäivänäni, sillä en itse jaksanut edes ajatella leipomista.
Toivon, että olen joka kerta onnistunut osoittamaan kiitollisuuteni.

Psyykkinen puoli lienee kuitenkin konkreettisia asioita haastavampi. Hormonien pehmittämä vaimo kun saattaa aivan yhtäkkiä alkaa esimerkiksi itkeä, eikä mistään voi tietää, sattuuko, ahdistaako, vai näkyikö telkkarissa juuri jotain tosi söpöä. Olen valittanut ihan hävettävän paljon koko raskausajan. Joka paikkaan  sattuu, olen lihava ja epäeroottinen, en halua synnyttää, en jaksa käydä töissä, mutten haluaisi jäädä yksin kotiinkaan, ja milloin mitäkin. Toisinaan asiaa, mutta pääosin melko typeriä juttuja. Ja silti joka kerta, joka kerta, mieheni jaksaa kuunnella ja lohduttaa ja saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Tai kauniiksi, tai hyväksi äidiksi, mikä nyt milloinkin on ongelmana. En usko, että olisin itse vastaavassa roolissa yhtä kärsivällinen.


Tiedän olevani todella onnekas, enkä ehkä aina muista tai osaa kertoa miehelleni, kuinka hyvä aviomies hän on. Tänään teen jotain hyvää ruokaa, josta hän erityisesti pitää.