Vaaran viettelemä

Suloisesta tyttärestäni on kuoriutunut kunnon tuholainen. Eteenpäin on mentävä aina täysillä, ja mahdollisesti vielä vähän lujempaa, jos äiti ehtii jotenkin arvata, mitä kiellettyä kohdetta tällä kertaa havitellaan. Lapsen mielestä kun sähköjohdot ja likaiset kengät olisivat mitä parhainta suuhunpantavaa, isin pleikkari kaipaisi vähän säätöä, pistorasioiden suojatulpat tuovat touhuihin mukavasti pientä haastetta ja kissan ruokakupit ja hiekkalaatikko suorastaan huutaen kutsuvat luokseen.

 Meillä on periaatteessa sääntö, ettei kissaan kosketa. Periaatteessa tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että minun mielestäni on, lapsen mielestä ei. Karvaista, pehmeää turkkia olisi niin kiva tunnustella, ja heiluva häntä houkuttaa ottamaan kiinni. Lapsen ote ei vain vielä ole kovin hellävarainen, ja silittäminen on vielä lähinnä repimistä ja läpsimistä. Kissalla on onneksi hyvät hermot, mutta mielissään hän ei silti pikku tunnustelijasta ole. En ehkä olisi hänen asemassaan itsekään.

Metriä alempana ei mobiilin vauvan kotona oikeastaan kannattaisi säilyttää yhtään mitään. Vielä meidän mimmi ei ole oppinut avaamaan laatikoita, mutta olen käynyt ne jo varmuuden vuoksi läpi. Lääkkeet, pesuaineet, paristot, työkalut ja veitset on siirretty korkealle. Myöskään mitään pientä ei saa tarttua pikku sormiin, jotta vauva ei tukehdu. Vaikka kuinka yrittää tehdä kodista turvallista, aina jostain löytyy jotain. Pöydänkulma, huonosti piilotettu johto tai kenkien mukana kulkeutuneita kiviä. On oltava skarppina koko ajan.

...Ja silti muutamien vuosien kuluttua varmaan huokaan, että kyllä hänen suojelemisensa oli helppoa silloin, kun hän oli vielä vauva ja aina kotona.