maanantai 5. lokakuuta 2015

Se tunne

...kun lapsi sairastuu pahimman mahdollisen kiireen keskellä, ei tietenkään voi mennä hoitoon eikä sen lisäksi myöskään nuku. Ei yöllä eikä päivällä. Nukutat häntä päikkäreille yli tunnin samalla tuntien kuinka rästissä olevien tehtävien pino kasvaa minuutti minuutilta, ja kun lapsi lopulta nukahtaa, kelaat että miten voi olla näin huono tuuri.
Sitten menee vartti ja joku munapää tulee lehtipuhaltimen kanssa lastenhuoneen ikkunan alle möykkäämään, ja se niistä päikkäreistä.

Vain toinen äiti voi tajuta sen fiiliksen, kun yrität hillitä itsesi, ettet mene huutamaan turhautumistasi sille viattomalle huoltoyhtiön työntekijälle, joka sen lehtipuhaltimen uskalsi ottaa esille.

lauantai 19. syyskuuta 2015

1,5-vuotias

Minun puolitoistavuotiaani osaa jo vaikka mitä temppuja.

Hän puhuu jo niin monta sanaa, etten millään pysy enää puheen kehityksen perässä. Hän osaa kertoa päivästään ("mummmo" tarkoittaa, että näimme tänään mummon, "pup-po", että olimme puistossa), ja hän myös usein vastaa esittämiini kysymyksiin.

Hän juoksee jo melkoista vauhtia. Vielä kun muistaisi aina katsoa eteensä.

Hän tykkää tehdä hiekkakakkuja ja laskea kaikkein hurjimmista liukumäistä. Varsinkin jälkimmäinen on hänestä ihan hulvattoman hauskaa.

Hän syö itse lusikalla. Ja hyvällä ruokahalulla syökin. Tavallista maitoa emme anna juotavaksi edelleenkään, mutta ruuan seassa sekin jo menee. Muuten hän syö hyvin pitkälti samaa ruokaa, mitä mekin mieheni kanssa syömme.

Hän osaa pelata älypuhelimella Pikku kakkosen Nuottiniittyä ja sulkea sovelluksen lopetettuaan. Heh, heh.

Hän leikkii jo aika hauskoja leikkejä. Hän laittaa pehmolelujaan potalle ja sanoo "psss" niinkuin pisut, tai syöttää nukkeaan ja hokee "nam nam".

Hän on käynyt ulkomailla, eikä ollut moksiskaan lentokoneessa tai hotellissa.

Lisäksi hän on melkoinen mummofani. Joka päivä pitäisi soittaa mummolle, ja innoissaan hän aina esittelee tavaroita, joita hän on mummolta saanut.



Kaiken kaikkiaan meille kuuluu muutenkin hyvää. Toivottavasti teillekin!

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Käännekohta

Muistan vielä elävästi sen hetken, kun raskausviikolla 15 näpyttelin googleen "odotusblogi". Uudessa elämäntilanteessani koin lohduttavana, että muilla oli täsmälleen samoja ajatuksia kuin itselläni niihin aikoihin oli. Muidenkin mielestä maailma oli kirjaimellisesti alkanut haista pahalta ja muutkin oksensivat vuorokauden ympäri. Helpottava tieto! Eikä mennyt kauaakaan, kun aloin itse pitää omaa odotusblogiani, joka sittemmin muuttui vauvablogiksi tyttäreni vihdoin synnyttyä raskausviikolla 42.

Bloggaaminen on antanut minulle paitsi ihan konkreettisia toimivia vinkkejä vauva-arjen helpottamiseksi myös mahdollistanut tärkeän vertaistuen saannin. Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on monia ihania äitejä, joita en ehkä ole ihan oikeasti tavannut, mutta joiden olemassaolo ja kannustavat kommentit ovat raskauden ja vauvavuoden aikana olleet tärkeitä.

Tyttäreni syntymän jälkeen olen kuitenkin useampaankin otteeseen paininut mielessäni bloggaamiseen liittyvien yksityisyysasioiden kanssa. Eihän minulla oikeastaan ole mitään oikeutta kirjoittaa hänestä julkista blogia. Nimettömästä ja kasvottomasta vauvasta kirjoittaminen on kuitenkin tuntunut vielä olevan ihan ok. Vauva nyt on... vauva. Samanlainen pötkylä kuin kuka tahansa muukin vauva. Nyt tyttäreni on kuitenkin ylittänyt rajan, jossa vauvasta tulee taapero. Ja tässä tulee myös minulla raja vastaan. Blogistani ei tule taaperoblogia, vaan yksivuotiaani saa tästä eteenpäin kasvaa ja kehittyä rauhassa. Toisin sanoen ilman, että äiti kertoo netissä, mitä hän söi ja kuinka monta askelta otti.


En usko, että lopetan bloggaamista kokonaan. En tosin vielä tiedä, mitä tulevaisuuden blogini sisältää, tai edes että onko se tämä sama blogi vai ehkä ihan uusi. Ehkä jatkan tällä samalla pohjalla ja kirjoitan äitiyden herättämiä ajatuksia yleisemmällä tasolla, tai ehkä jätän äitiyden aiheena kokonaan ja keksin jotain ihan muuta. Taidan pitää pienen luovan tauon ja tunnustella asiaa hetken.

Se, että oma bloggaamiseni on nyt käännekohdassa, ei tarkoita ettenkö edelleen seuraisi teidän blogejanne! Haluan nyt vielä kiittää kaikkia lukijoitani kaikesta avusta ja tuesta, mitä olen teiltä saanut. Se on ollut tärkeää! Kiitos!

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Kotona huomaa sään

Kulunut talvi on tuntunut elämäni pisimmältä, pimeimmältä ja märimmältä. Viimeisimpänä mainittua se ehkä oikeastikin saattoi olla, mutta kahta ensimmäistä tuskin. Töissä käydessä synkkä vuodenaika ei vaivaa lainkaan samalla tavalla kuin kotona ollessa, jolloin päivän ulkoiluhetkellä on suuri merkitys niin fyysisen kuin psyykkisenkin jaksamisen kannalta.

Päivät lapsen kanssa voivat tuntua pitkiltä, jollei ulos pääse. Alle vuoden vanha jaksaa viihdyttää itse itseään muutaman minuutin. Tuurilla pari minuuttia kauemmin, jos antaa hänen tehdä jotain periaatteessa kiellettyä, kuten olohuoneen kaappien sisällön tyhjentäminen lattialle. Ulkona lapselle ei varsinaisesti tarvitse keksiä mitään erityisiä viihdykkeitä, sillä kaikki siellä on niin ihmeellistä ja mielenkiintoista. Myy viihtyy rattaissaan, ja on tyytyväinen, kun kerron hänelle, että puu on puu ja siinä meni auto. Riemu yltyy kiljahduksiksi asti, mikäli tapaamme pihalla muita lapsia tai menemme laskemaan liukumäkeä.

Lisäksi tyttäreni nukkuu päivisin ulkona. Rattaissa nukutusprosessi sujuu ilman taistelua ja unet kärryissä ovat huomattavasti sängyssä nukuttuja päikkäreitä pidemmät. Päiväuniajan ollessa ovella lähdemme tavallisesti lenkille, jolloin Myy nukahtaa helposti kärryihinsä. Kotiin palattuamme työnnän hänet parvekkeelle jatkamaan uniaan. (Juu kyllä, niissä kuraisissa kärryissä olohuoneen läpi. Parin minuutin imurointi on pieni hinta siitä, että päiväunihomma sujuu.) Voi niitä kärryjä toki räntäsateen osuessa päikkäriaikaan siellä parvekkeellakin lykkiä, mutta silloin homma ei suju puoliksikaan niin smoothisti kuin lenkillä. Myy huomaa kyllä, jos häntä yritetään huijata.

Äidin keksimää sadepäivän puuhaa.

Lapsen keksimää sadepäivän puuhaa.

Olemme me toki viettäneet ihan mukaviakin sadepäiviä. Lähikirjastossamme on hienot muumituolit ja mielenkiintoinen helmitaulu, joita käymme aina silloin tällöin katsomassa. Snadi Stadissakin saa keskellä viikkoa leikkiä aika rauhassa, ja parin pysäkin bussi- tai junamatkan päässä Espoon puolella on kauppakeskus, missä voi nähdä kaikkea mielenkiintoista. On kuitenkin todettava, että onneksi kesä aina lopulta tulee. Hitaasti ehkä, mutta varmasti kuitenkin. Yritän tänä kesänä olla valittamatta liiasta auringonpaisteesta.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Yösyöttövieroitus, viikko 1

Sana "unikoulu" tuntuu mielestäni hieman negatiivissävytteiseltä, mutta siitä huolimatta sellainen meillä nyt on viikon verran ollut meneillään. Lapsi muutti viime viikonloppuna omaan huoneeseensa nukkumaan, ja samalla lopetimme yösyötöt. Tavoitteena hommassa oli tietysti koko yön nukkuva lapsi ja levänneempi äiti.

Alku oli odotetusti raskas. Olimme sopineet mieheni hoitavan pari ensimmäistä yötä, mutta en minäkään osannut nukkua lapsen itkiessä viereisessä huoneessa, eli valvoimme koko perhe. Yllättävän nopeasti lapsi kuitenkin tottui tilanteeseen. Vettä tarjottiin nokkamukista kolmena yönä, neljäntenä riitti, että kävi laittamassa kadonneen tutin takaisin suuhun. Sen jälkeen Myy onkin nukkunut iltaseitsemästä aamukuuteen, mikä on ihan hyvin, vaikka jos minulta kysytään, niin kello kuusi aamulla on vielä yötä.

Itse en ole ollut aivan yhtä nopea oppimaan kuin lapseni, vaan herään joka yö kolmen aikaan ihmettelemään, etteikö tässä nyt tarvitsekaan nousta imettämään. Se on tietysti ymmärrettävää, onhan herätys ollut siihen aikaan melkein vuoden ajan joka yö. Tavallaan olisin silti odottanut, että olisin pelkästä väsymyksestä vedellyt hirsiä tyytyväisenä yön läpi, mutta ehkä sen aika on vähän myöhemmin.

Kokonaisuudessaan tilanne siis näyttää tällä hetkellä hyvältä, mutta ihan vielä en huokaise helpotuksesta. Viikko on lyhyt aika, ja takapakkia voi vielä tulla, mutta kyllä tämä nyt antaa luottoa siihen, että vielä tulee aika, jolloin nukumme koko perhe ihan koko yön.



Ja vinkkinä kaikille, joilla tämä on vielä edessä: lastenhuoneessa sijaitseva sohva osoittautui ensimmäisinä öinä huikeaksi avuksi! Siinä ehti torkahtaa niin isi kuin äitikin, välillä vahingossa ja välillä ihan tarkoituksella.

torstai 19. maaliskuuta 2015

11 kuukautta

Meillä asuu nyt 11 kuukautta vanha vauva, joka ei oikeastaan enää juurikaan muistuta vauvaa. Hän oppii ymmärtämään asioita niin huimaa vauhtia, että aikuinen voi vain kadehtia moista kykyä omaksua uutta tietoa. Myy on edelleen kova osoittelemaan asioita, mutta on meillä kuluneen kuukauden aikana opittu muutama ihan kokonaan uusikin taito.



Myy on tällä hetkellä hyvin innokas järjestelemään tavaroita. Olemme opetelleet, että leikin jälkeen lelut siivotaan takaisin laatikkoon, ja tehokkaana tyttönä neiti saattaa myös ihan muuten vain viedä kaikkea muutakin irtonaista tavaraa laatikkoonsa. Olen löytänyt sieltä mm. kaukosäätimen, kissan harjan ja kengän. Toisinaan myös pyykkikorista löytyy kaikkea sinne kuulumatonta, ja vahva epäilykseni on, että tyttäreni on senkin jekun takana.

Myyn passiivinen sanavarasto on laajentunut hurjasti sen jälkeen, kun viimeksi asiasta kirjoitin. Hän osaa osoittaa paljon sellaisiakin asioita, joita en oleta hänen vielä tunnistavan nimeltä. Esimerkiksi eräänä päivänä ajattelin ääneen, että minun pitäisi tiskata, ja Myy ystävällisesti näytti minulle heti, missä tiskiallas sijaitsee. Hän on myös muutaman kerran osoittanut minua ja sanonut "äiti", mutta muuten puhe on vielä lähinnä tavuja. Pupu esimerkiksi on puh ja kissa ksssh, ja äitikin lyhennetään useimmiten äiksi.

Myy ei ihan vielä kävele sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta on viime päivinä jo tehnyt muutaman askeleen matkoja, kun joku on ollut vastassa ottamassa kiinni. Hän osaa seisoa ilman tukea, mutta alkaa yleensä nauraa tempulleen, mistä seuraa pyllähdys. Kärryn kanssa kävely sujuu oikein hienosti, ja Myy myös tykkää siitä, että häntä kävelytetään kotona huoneesta toiseen.


Unirytmi on tällä hetkellä myllerryksessä niin päikkäreiden kuin yöunienkin osalta, koska olemme lopettaneet yösyötöt. Tähän asti Myy on nukkunut vielä kahdet päikkärit, mutta viime päivinä merkit ovat alkaneet viitata siihen, että toiset jäävät pian pois, sillä hän ei iltapäivän uniensa aikaan ole enää vaikuttanut väsyneeltä. Yöunet kestävät iltaseitsemästä aamuseitsemään, ja heräämisiä yön aikana voi olla 0-100. Toivotaan, että pian voin jättää jälkimmäisen luvun lauseesta pois.

Yksitoistakuiseni tykkää kovasti leikkiä ulkona, ja parasta on, jos näemme siellä muita lapsia tai koiria. Silloin neiti kiljahtelee riemusta. Oman pihan parhaat vempaimet ovat liukumäki ja keinuhevonen, mutta myös kaikki maasta löytyvät aarteet kiinnostavat.Meidän neiti on varsinainen pikku flirttailija, ja saa julkisissa kulkuvälineissä ja kaupoissa vieraat ihmiset hymyilemään ja lepertelemään itselleen. Se naurattaa häntä kovasti, ja saa kyllä muutkin hyvälle tuulelle.

Seuraavaksi neidin ikä lasketaankin sitten jo vuosissa. Jopas jotakin.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Omassa huoneessa

Pikkuinen iso tyttöni muutti viikonloppuna nukkumaan omaan huoneeseensa. Olimme oikeastaan ajatelleet pitää häntä samassa huoneessa kanssamme vielä jonkin aikaa, mutta hän on viime aikoina nukkunut huonosti ja alkanut vaatimaan maitoa kolmesti yössä, mihin voimani eivät yksinkertaisesti enää riitä. Lapsi lähentelee kuitenkin jo vuoden ikää, eikä varsinaisesti tarvitse enää maitoa öisin. Yösyöttöjen lopettaminen ja muutto omaan huoneeseen tuntui järkevältä tehdä samalla kertaa.

Omasta sängystä on helppo näyttää, missä ovat orava, pöllö, kilppari ja viiri.

Siirsimme pinnasängyn lastenhuoneeseen lauantaina heti aamusta, jotta Myy ehtisi päivän aikana tottua ajatukseen uudesta nukkumapaikasta, ja nopeasti hän sen tajusikin! Muutama tunti sen jälkeen, kun homma oli valmis, kysyin häneltä "Missä Myy nukkuu?", ja vastaukseksi hän osoitti innoissaan oman huoneensa suuntaan. Nukahtaminen sujui illalla tavalliseen tapaan parin tutinheiton jälkeen noin kymmenessä minuutissa, mutta se yösyöttövieroitus onkin sitten asia erikseen. Ehkä kirjoitan siitä enemmän kun öitä on takana useampi kuin kaksi.

Lastenhuoneessa saa olla väriä.

Tuntuu hassulta ja oikeastaan aika ihanalta nukkua pitkästä aikaa ihan kahdestaan mieheni kanssa. Tunne on vähän samankaltainen, kun teininä bileissä ilman aikuisten valvontaa tai duunissa pomon ollessa lomalla. Vastuu on silti kannettava, mutta muuten voi olla vähän vapaammin.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Minkälainen äiti olen?

Perhosia masussa -blogin ihana Minna haastoi minut pohtimaan äitiyttäni.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:
Vastaa rehellisesti kysymyksiin ja haasta mukaan muita äitibloggaajia!

Minkälainen äiti olet? 
Aika leppoisa. Hassuttelen paljon ja leikin paljon. Tähän mennessä olen kieltänyt lapseltani lähinnä vain kissan kiusaamisen, äidin satuttamisen ja tietysti kaiken vaarallisen, mutta toisaalta hän on vasta (vähän alle) vuoden vanha. Meillä esimerkiksi saa tuoda lelun ruokapöytään, mikäli se helpottaa ruokailutilannetta, ja äidin sukkalaatikon saa tyhjentää lattialle, mutta se siivotaan sitten jälkeenpäin yhdessä takaisin kaappiin. Meillä myös halitaan, pussaillaan ja kutitellaan paljon.
Toisaalta olen aika (yli)suojeleva, enkä tykkää siitä, että vieraat ihmiset tulevat liian lähelle lastani, enkä mielelläni jätä häntä hoitoon.

Eroaako se paljon siitä minkälainen äiti ajattelit olevasi ennen lapsia?
En kuvitellut olevani näin omistautunut.

Kaksikuukautta vanhat äiti ja tytär Alppiruusupuistossa.

Mitä luulet että muut ajattelevat sinun kasvatustavoistasi?
Muutamat ystäväni ovat kyllä kommentoineet sitä, että haluan tehdä kaiken itse ja olla koko ajan paikalla. Että pitäisi kuulemma uskaltaa joskus antaa muidenkin hoitaa. Ehkä uskallankin sitten, kun lapsi osaa paremmin ilmaista itseään puhumalla, ettei hänen tarpeitaan tarvitse arvailla. 
Muita kommentteja en ole kuullut, mutta voin kuvitella jonkun lukijan nyt kauhistelevan tuota ruokapöydässä leikkimistä.

Mitä sinun pitäisi mielestäsi tehdä toisin?
Ehkä pitäisi järjestää lapselle useammin mahdollisuus tavata isovanhempiaan tai ikätovereitaan.

Mitä teet mielestäsi oikein?
Kysymys on siinä mielessä hassu, että en minä tietoisesti mitään väärin tee, vaan kaikki toimintatapani tuntuvat oikeilta. En missään nimessä väitä, että ne ovat ainoita oikeita, mutta parhaaksi katsomiani sekä minun tyttäreni että minun itseni kannalta.
Jos nyt joku yksittäinen asia täytyy nostaa, niin sanotaan vaikka, että yritän kaikissa tilanteissa taata sen, että tyttäreni tuntee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Ja luen hänelle paljon kirjoja! Kirjoja ihminen ei voi elämässään lukea liikaa.

Oletko varovainen äiti? Annatko lapsen kokeilla esimerkiksi korkeaan telineeseen kiipeämistä hyvillä mielin vai estätkö toiminnan? Oletko hankkinut turvalukkoja kaappeihin, pistorasioihin suojat tai portteja rappusiin tai joihinkin oviin? Perustelut vastauksiin.
Kyllä on suojat pistorasioissa, ja portitkin olisi aivan taatusti, jos meillä rappusia olisi. Alimmista kaapeista ja laatikoista olen siivonnut kaiken vaarallisen pois. Kiipeilytelineitä yksivuotiaani ei luonnolisestikaan harrasta, mutta jos oletetaan, että hän olisi ko. telineeseen iältään muuten sopiva, niin antaisin kokeilla, mutta olisin ehkä kuitenkin vieressä valmiina ottamaan kopin... Vastaus kysymykseen siis; juu, kyllä olen varovainen äiti.

Ei ole sallittua. Otin silti kuvan ennen kuin kielsin.

Miten toimit seuraavassa tilanteessa: lapsi huutaa kaupassa pää punaisena ja makaa kaupan lattialla kun et suostu ostamaan jotain tiettyä juttua mitä lapsi haluaa. Annatko olla? Heittäydytkö itsekin maahan? Keskusteletko aiheesta? Annatko periksi? Mitä ajattelet muiden kaupassa asioivien katseista ja huokailuista? 
Tätäkään en vielä ole päässyt kokemaan, mutta todennäköisesti yrittäisin ensin keskustella lapsen kanssa, ja jos se ei ollenkaan auta, niin nopeasti vain ostaisin ne välttämättömimmät ja poistuisin paikalta. Vaikka minua ei oikeastaan lainkaan kiinnosta, mitä tuntemattomat ihmiset kasvatuksestani ajattelevat, ei se silti tarkoita ettenkö kiusaantuisi siitä, jos minua (ja lastani) tuijotetaan. En rehellisesti sanoen jaksa itsekään kuunnella julkisilla paikoilla muiden lasten rääkymistä, mutta en kyllä silti katso paheksuen tai huokaile, vaan lähinnä ajattelen, että voi äiti parka.

Miten teidän perheessä suhtaudutaan herkkuihin? (Karkit, jäätelö, limut, sipsit, roskaruoka...)
Heh heh, no minä ja mieheni olemme kyllä molemmat pahemman luokan herkkuhiiriä. Viikonloppu ilman herkkuja ei ole viikonloppu. Tosin herkuttelemme lapselta salaa varmasti niin pitkään kuin se vain suinkin onnistuu, mutta kyllä hän varmasti joskus kouluiässä saa ns. karkkipäivän. Jää vielä nähtäväksi, mitä se sitten tarkoittaa. Minä olen sitä mieltä, että kun perusruokavalio on kunnossa ja terveellinen, ei herkuttelu pienissä määrin ole pahasta.
Lapseni ruokien suhteen olen toisaalta todella tarkka (kirjoitin aiheesta mm. tämän tekstin), mutta toisaalta olen antanut hänen haukata pullastani pienen palan ja tarjosinpa hänelle taannoin lusikallisen mustikkapiirakkaakin. Näissä asioissa on hyvä pitää joku kohtuus.

Onko lapsillanne tarkat rytmit? Ruoka, uni yms. Perustelut vastaukseen.
Teemme asiat joka päivä tietyssä järjestyksessä, mutta kelloa en pahemmin päivän aikana vilkuile. Päiväunet nukutaan, kun lapsi vaikuttaa väsyneeltä, ei silloin kuin kello on tietyn verran. Tosin hyvin pitkälti asiat tapahtuvat samaan aikaan joka päivä. Yöunille meno on poikkeus, sillä minä tarvitsen illalla ne omat tuntini, väsytti lasta tai ei.

Mitä luulet ja toivot että lapsesi ajattelee aikuisena kasvatustavoistasi?
Tähän on vaikea vastata lapseni ollessa vasta yksvee, sillä tästä ajasta hän ei itse tule muistamaan mitään, ja minä saatan matkan varrella muuttua kasvattajana. Yleensähän siinä kuitenkin käy niin, että kyllä sitä viimeistään aikuisena alkaa ymmärtää omia vanhempiaan ja heidän ratkaisujaan.

Mitä kasvatustapoja olet kopioinut omilta vanhemmiltasi?
Opin kotoani sellaiset perusterveelliset elämäntavat ja kiinnostuksen yhteiskunnallisiin asioihin. Toivon, että voin välittää molemmat myös omalle lapselleni.

Ulkoiletteko päivittäin?
Kyllä ulkoilemme. Käymme vähintää lenkillä, mutta nyt ilmojen lämmettyä olemme myös joka päivä käyneet omalla pihalla tai leikkipuistossa keinumassa ja laskemassa liukumäkeä. Viime aikoina tyttö on myös ollut kiinnostunut liikkumaan pihalla ihan itse ja tutkimaan kaikkea, mitä ikinä sieltä saattaakaan löytää. Hän nukkuu huomattavasti paremmin, jos ulkoilemme päivän aikana, ja omankin jaksamiseni kannalta ulkoilu on tärkeä hetki päivässä. Hyvällä tuurilla pihalla sitä paitsi on samaan aikaan joku naapuri omien lastensa kanssa.

Paljon lapsesi saa katsoa telkkaria päivässä ja käyttää esimerkiksi tablettia?
Ei ollenkaan. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta televisio ja tietokone ovat meillä aina kiinni, kun lapsi on hereillä. Kyllä hän vähän vanhempana saa katsoa jonkin verran lastenohjelmia ja ehkä jopa pelata tabletilla, mutta vielä hän on mielestäni molempiin liian nuori.

Miten näytät tunteita jälkikasvullesi? Niin positiiviset kuin negatiivisetkin.
Alussa jo mainitsin, että halailemme ja pussailemme paljon. Lapsi saa myös nähdä, kun äiti ja isi halaa ja pussaa ihan keskenään, joskin hän yleensä haluaa silloin tulla juttuun mukaan. Kyllä minä myös itken lapsen nähden, jos minua itkettää, mutta yritän kuitenkin tehdä sen sen verran hillitysti, ettei hän pelästy. Sekä positiivista että negatiivista tunteista puhun lapselle, ja myös selitän, mistä ne johtuvat. Äiti on tosi ylpeä sinusta, kun sinä olit niin reipas koko kauppareissun ajan. Tai äitiä harmittaa, koska äiti on niin väsynyt.

Minä heitän haasteen eteenpäin seuraaville äideille:

Värihaaste 5/5: turkoosi

Odotin tämän haasteen viimeisen osan toteuttamisen kanssa pitkään aurinkoista päivää, jotta saisin otettua parempia kuvia, mutta eipä näinä valoisina päivinä ole sitten kuitenkaan malttanut pysyä sisällä kuvailemassa. Parempi niin, onhan se aurinko niin harvinaista herkkua näillä leveysasteilla, että siitä onkin syytä nauttia ulkosalla.

Valitsin viimeiseen osaan väriksi turkoosin. Sisustuksessa meillä ei sitä varsinaisesti ole, mutta yksittäisiä esineitä löysin aika paljon. Nyt oikeastaan näitä kuvia katsoessani aloin miettiä pitäisikö tämä osio sittenkin nimetä siniseksi, vaikka kuvatessani pidin näitä kaikkia tavaroita turkooseina. No, on mikä on, tässä tulee:

Neidin kärryt edustavat tätä kyseistä värisävyä. 



Iittalan Aalto-maljakko, joka on aikoinaan kihlajaislahjaksi saatu. Kukkia siellä ei ole tainnut koskaan olla, vaan vaasissa säilytetään kortteja, jotka on vähän spesiaalimpien tapausten yhteydessä saatu, esimerkiksi naimisiinmenomme ja tyttäremme syntymän johdosta.



Anopilta peritty kulho, joka jostain syystä on mielestäni ihan hurjan suloinen.



Kylpyhuoneen matto ja pyyhkeitä. Kyseinen matto on ihanan pehmeä jalkojen alla, mutta kun kylpyhuoneeseen lisätään kissan hiekkalaatikko, ei se enää olekaan niin kätevä, heh. 




Kirjahyllyssä on turkoosia, mm. tuo jo aiemmin mainitsemani viiden vuoden päiväkirja.



Ja Myyn huoneessa väriä löytyy leluhyllyn laatikoista ja verhoista.




Värihaasteen aikaisemmat osiot voit katsoa täältä: pinkki, keltainen, violetti ja vihreä.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Mikä päivähoito?

Näpyttelin tänään hakukoneeseen sanat "Helsingin kaupunki" ja "päivähoito". Pienen paniikin vallassa, ihan kuin olisin tekemässä jotain lopullista ja mahdollisesti hätiköityä, vaikka varsinkaan jälkimmäisestä ei ole kyse. Minä vain en ole koskaan ollut päiväkodissa, enkä oikeastaan muista lapsena tunteeneni ketään muutakaan, joka olisi ollut. Koko päivähoitomaailma on minulle ihan vieras. 

Varmaa on se, että minä palaan syksyllä takaisin aikuisten maailmaan. Tästä en ole (ainakaan vielä) innoissani, vaan pelkästään kauhuissani. Todennäköistä kuitenkin on, että mieheni jää ainakin muutamaksi kuukaudeksi lapsen kanssa kotiin, mistä sitten taas olen hyvinkin innoissani.


En hakenut päivähoitopaikkaa Myylle vielä, sillä aloitusajankohta on yllämainitusta seikasta johtuen vielä epävarma. Se kuitenkin ajoittunee aikaan, jolloin Myy on noin 1,5-vuotias, eli päätöksen kanssa voi vielä hetken vitkutella. On kuitenkin hyvä alkaa hiljalleen totuttautua siihen, että kotiäitiyteni ei ole ikuista. Ainakin tänään olen taas muistanut nauttia kotona olemisesta. Onhan se melkoinen etuoikeus!


keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Kyseenalaisen kasvatusmenetelmän käyttö - CHECK!

Tilanne: neiti nousee väärällä jalalla ja kitisee koko aamupäivän. Hän saa raivarit, jos otan hänet syliini, mutta siitä vasta kiukku nouseekin, mikäli yritän siirtyä metriä kauemmaksi hänestä. Leikit ovat tylsiä, ruoka pahaa ja äiti ilmeisesti ihan tyhmä.

Seuraus: kahvinkeitto ja aamupalan teko on hankalaa, kun vauva roikkuu kiinni reidessäni, vessassakäynti ei onnistu ilman kiukuttelevaa seuralaista ja vaatteiden pukeminen johtaa siihen, että lattialla parkuva Myy potkii minua koko (vähintään) kymmenen kilon painollansa.

Seuraus 2: äitiäkin alkaa hieman kiukuttaa.

Ja mitä tekee kypsä ja hyvä kasvattaja seuraavaksi? Istutan alle vuoden ikäisen lapseni television eteen ja laitan Youtube -sovelluksesta Teletapit pyörimään.

Ajattelin saavani sillä ehkä juuri sen alkutunnarin verran aikaa, ennen kuin pikku kädet ovat taas reiteni ympärillä, mutta neiti jaksoi seurata kummallisia, värikkäitä ukkeleita kokonaisen vartin. Todennäköisesti jo pelkkä päällä oleva televisio olisi riittänyt, sillä sitäkään mimmi ei ole montaa kertaa elämänsä aikana nähnyt, mutta ajattelin pelata varman päälle.

Että se siitä periaatteesta, ettei televisio ole auki lapsen hereilläoloaikana. Tavaksi tämä ei toivottavasti tule, mutta kyseessä tuskin silti oli mikään Once in a lifetime -kokemus.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Jääkaapin jämät kasvispihveiksi

Ehkä jollekkin muullekin on joskus käynyt niin, että on maanantai, ulkona on harmaata ja märkää, eikä voisi vähempää huvittaa mennä kauppaan, mutta lapsi on siitä huolimatta ruokittava. Silloin pengotaan jääkaappia ja pakastinta, ja toivotaan, että sieltä löytyy edes pari hassua raaka-ainetta, joista saisi loihdittua jotain ateriaa muistuttavaa.

No, meillä oli tänään sellainen päivä. Vihanneslokerosta löytyi peruna, maissintähkä, puolikas kesäkurpitsa ja muutama porkkana. Tilanne oli siis ihan hyvä, ja koska pakastimessa oli herneitä ja kaapissa lisäksi munia ja jauhoja, alkoi kuulostaa siltä, että lounaaksi saataisi kasvispihvejä.



Perunat, porkkanat ja kesäkurpitsa raastetaan, ja herneitä kannattaa murskata hieman vaikka haarukalla, mutta maissit kelpaavat sellaisinaan. Raasteista on tärkeää puristaa mehut hyvin pois, jotta homma pysyy kasassa vielä pannulla. Sitten kaikki vaan yhdessä samaan kulhoon ja sekaan laitetaan pari munaa, noin puoli desiä vehnäjauhoja kosteutta sitomaan, sekä maun mukaan mausteita. Myös esimerkiksi juustoraaste sopisi tähän hyvin, mutta meilläpä ei juustoa tällä kertaa ollut.



Muotoillaan pihveiksi (tai epämääräisiksi möykyiksi, kuten minä tein) ja paistetaan. Tadaa, lounas on valmis!



Jos olisin käynyt kaupassa, olisin korvannut herneet pavuilla, mutta näinkin nämä olivat ihan hyviä. Minä söin pihvini chilikastikkeen ja salaatin kanssa, Myy sai omansa ihan sellaisenaan.




Alkuun ruoka maistui neidille hyvin, mutta sitten hän ilmeisesti kyllästyi ja noukki pihveistä vain herneet suuhunsa. Tämä on hänelle melko tyypillistä.



Ikävä kyllä siltä kauppareissulta ei silti tänään säästytä, sillä illallistarpeiksi näistä ei enää ole, mutta sainpahan pari tuntia lisäaikaa keräillä itseäni suoritusta varten.

perjantai 27. helmikuuta 2015

Kun olin vasta tullut äidiksi...

- Luin erilaisista oppaista, mitä vauvan "kuuluisi" osata minkäkin ikäisenä. Lopetin sen ehkä joskus puolen vuoden jälkeen Myyn opittua liikkumaan. Nyt tuntuu, että kaiken siihen lukemiseen käyttämäni ajan olisin voinut käyttää paremminkin. On yhdentekevää, oppiko Myy kääntymään kolme vai neljä kuukautta vanhana.

- Katsoin kauppakeskuksissa mallia muista äideistä, miten he kulkevat vaunujensa kanssa esimerkiksi liukuportaissa. Pelkäsin, että näytän tyhmältä etsiessäni hissejä muuten minulle niin tutuista paikoista. Nyt olen lähinnä sitä mieltä, ettei ole minun ongelmani, jos jonkun mielestä kuljetan tytärtäni "väärin" vaikkapa niissä mainituissa liukuportaissa.

- Julkaisin Internetissä kuvan vastasyntyneestä tyttärestäni. En tajua miten pystyin! Nyt suutun, jos joku mainitsee edes hänen oikean nimensä netissä.

- En uskaltanut kulkea vaunujen kanssa bussilla. Juna ja metro tuntuivat jotenkin paljon helpommilta vaihtoehdoilta, ja menin joskus pitkiäkin kiertoreittejä päästäkseni kohteeseen kyseisillä kulkuvälineillä, vaikka bussi olisi mennyt suoraan kotiovelta. Nykyään voi mennä rattaiden kanssa vaikka ruuhkabussiin sen kummemmin asiaa stressaamatta.


- Suunnittelin, mitä teen Myyn nukahdettua. VIRHE! Elämä on helpompaa, kun ei laske mitään lapsen päikkäreiden varaan.

- En uskaltanut tai halunnut sanoa lapsettomille kavereilleni, että en voi tai en halua tehdä jotain, koska minulla on lapsi. Olin viettämässä iltaa ystävieni kanssa tyttäreni ollessa parin kuukauden ikäinen. Nykyään sovin vain kahvitreffejä, koska a) krapula b) väsymys ja c) olen oikeasti mielummin illat kotona.



Lisäksi: nyt minä tiedän, että minä olen paras äiti minun tyttärelleni, enkä enää kyseenalaista toimintatapojani. Toivottavasti muut ovat oppineet saman!

tiistai 24. helmikuuta 2015

Voihan hampaat!

Olin kuullut aikamoisen hurjia tarinoita hampaita tekevistä vauvoista jo ennen kuin oma lapsi oli minulle edes ajankohtainen. Itse olin vauvana esimerkiksi ilmaissut asiaan liittyvää tyytymättömyyttäni hakkaamalla päätäni pinnasängyn päätyyn ja puremalla äitiäni. En muista tilannetta, mutta ei vissiin tuntunut kivalta.

Myy sai ensimmäiset hampaansa joskus neljännen ja viidennen elinkuukautensa vaihteessa. Hän ei oireillut niitä millään tavalla, eräänä päivänä vain huomasin kaksi pientä valkoista palikkaa keskellä alempaa ientä. Erehdyin ajattelemaan, että ehkä tyttäreni on niitä onnekkaita, joita ei hampaiden saaminen häiritse.

Ja sittemmin olen saanut huomata, että todella erehdyin. Seuraavat kuusi hammasta ovatkin nimittäin tullessaan aiheuttaneet hieman enemmän hankaluuksia ja mielipahaa.

Hampaita saava Myy kyllä syö, mutta ainoastaan kaikkea, mikä ei ole ruokaa. Lihapullat ja kasvispihvit siis maistuvat koettelemuksen keskellä ihan hirveiltä, mutta kaikki mahdolliset huonekalut ja äidin sormet ja varpaat ovat ihan ok. Purulelu on tyhmä, sähköjohto kiva.

Nam, isin puhelin.
Lisäksi, hampaita saava Myy kyllä nukkuukin, jos hänet ensin saa nukahtamaan. Tavallisesti kymmenessä minuutissa unten mailla oleva lapsi hyppii ja riehuu sängyssään toista tuntia, vaikka laulan, luen satuja ja lopulta esitän itse nukkuvaa. Ei auta, meidän neitiä ei niin vain huijata. Myöskään vuorokauden ajalla ei ole merkitystä, sama show voidaan käydä läpi sekä päivällä että illalla.

Hampaiden pesu sen sijaan on onneksi yksi mimmin mielipuuhista. Toki hän joskus kiusaa äitiä sulkemalla tiukasti suunsa suppuun hammasharja suussaan, mutta alkaa yleensä nauraa pian temppunsa päälle, jolloin homma onnistuu taas. Onhan niistä hampaista hyvä pitää huolta, sen verran niiden saamiseksi on kärsittykin.

Kuinka muilla on suhtauduttu hampaiden puhkeamiseen?

torstai 19. helmikuuta 2015

10 kuukautta

Kymmenkuinen Myy tuntuu kasvaneen ihan hirveästi. Hän ylettää jo paikkoihin, joihin en oleta hänen yltävän, ja käy hyvin näppärästi poimimassa esimerkiksi älypuhelimeni parempiin käsiin (suihin), mikäli jätän sen epähuomiossa liian lähelle pöydänreunaa. Neuvolaa kymmenkuisella ei ole vielä pariin kuukauteen, mutta pituuskasvun huomaa myös siitä, että lähes kaikki koon 74 vaatteet ovat jääneet pieniksi, ja tällä hetkellä Myyn vaatteet ovat kokoa 80. Kotivaakamme mukaan hän painaa 11 kiloa, mutta en tiedä, paljonko siihen on luottamista.

Neidin lingvistinen kiinnostus on selkeästi herännyt, vaikka hän puhuukin edelleen lähinnä omaa kieltänsä. Hän on oppinut osoittamaan asioita, ja osaa kysyttäessä näyttää ainakin, missä lamppu, pallo, äiti, isi, kissa ja monet eri lelut ovat. Aina uusia asioita nähdessään Myy osoittaa niitä niin monta kertaa, että saan toistaa ääneni käheäksi, mitä ne ovat nimiltänsä. Vaikka ihan kokonaisia sanoja ei vielä tule, neiti kyllä hihkuu usein jotain sinne päin, esimerkiksi "iii", kun isi tulee töistä, ja "ma-ma-ma" kun hän haluaa maitoa.

Siellä se lamppu on.
Arkea helpottaa kummasti se, että Myy ymmärtää jo aika paljon puhettani. Harvoin enää esimerkiksi tarvitsee kaivaa hänen suustaan mitään sinne kuulumatonta, sillä neiti ojentaa löytämänsä aarteet ihan itse minulle, kun vain pyydän. Ainut kielto, mikä ei millään tunnu menevän perille, on se, ettei kissaa saa vetää hännästä. Sääntö tuntuu olevan neidistä kertakaikkisen typerä, ja saan pelastaa kisuherran pikku riiviön kynsistä monta kertaa päivässä.

Liikkumisen suhteen mitään suurta läpimurtoa ei ole tapahtunut, vaikka ketterä tyttö meillä viipottaakin. Myy kävelee kärrynsä kanssa tai pitäen seinästä kiinni, mutta ei ole yrittänyt ottaa askeleita ilman tukea. Pääasiassa hän liikkuu kontaten. Joskus olen yllättänyt hänet seisomasta ilman tukea, mutta epäilen niiden kertojen olleen vahinkoja.

Kymmenkuiselle mieluisimpia leluja ovat kirjat ja kaikki vekottimet, joista kuuluu musiikkia. Laulan itse kotona ollessani ihan huomaamattanikin aika paljon, ja viime aikoina myös Myy on alkanut "laulaa" musiikkia kuullessaan. Hän leikkii mielellään myös piilosta, jolloin hän konttaa verhon taakse ja kikattaa, kun alan huhuilla häntä. Lisäksi neiti pitää ulkoilusta ja tulee aina kiireesti eteiseen, kun otan ulkovaatteet esille. Emme me ulkona ihan kauheasti vielä mitään touhuile, mutta kärryistä on kiva katsella maailman menoa, ja jos tuuri käy, voi päästä puistoon keinumaan.

Olemme alkaneet totuttaa Myytä pikku hiljaa siihen, että hänellä on oma huone, ja siellä esimerkiksi leikitään päivisin aika paljon. Yönsä hän nukkuu edelleen äidin ja isin vieressä. Yleensä imetän kerran yössä, mutta olen viime aikoina saanut hänet helpohkosti nukahtamaan ilman maitoakin, joten luovumme varmasti piakkoin siitä tavasta. (Muusta ravinnosta voit lukea täältä.)

Vauvavuosi alkaa olla loppusuoralla, ja pian meillä asuu taapero. Mihin se aika oikeastaan meni? En ole tästä mitenkään haikeana, sillä minusta kotona oleminen on muuttunut koko ajan helpommaksi ja moniulotteisemmaksi Myyn kasvaessa. Ei sillä, etteikö se pikkuinen nyyttikin olisi ollut ihana, mutta tämän kymmenkuisen kanssa voi jo oikeasti kommunikoida ja puuhailla kaikkea mukavaa.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Värihaaste 4/5: pinkki

Värihaasteen kaksi viimeistä osaa ovatkin hankalampia, sillä violetin ja vihreän lisäksi meillä on sisustuksessa oikeastaan lähinnä mustaa ja valkoista. Teen tämän neljännen osion kuitenkin pinkistä väristä, ihan vain siksi, koska ostin eilen niin kauniita pinkkejä tulppaaneja. Kuten kävi keltaisenkin kanssa, kyllä niitä pinkkejä ja vaaleanpunaisia asioita sitten löytyi enemmänkin, kun katseli ympärilleen.



Tyttölapsi tuntuu jostain syystä saavan lahjaksi pelkästään vaaleanpunaista. Keräsin tähän pinoon vain nopeasti jotain, mitä löytyi pyykkinarulta ja hyllyn päältä, mutta tuntuu että lähes kaikki hänen vaatteensa ja asusteensa ovat pinkkejä, vaikka (HUOM!) olen ostanut itse näistä ainoastaan pinon päällimmäisenä näkyvät sukkahousut. Ei minulla ole mitään kyseistä väriä vastaan, mutta hassu juttu silti.



On minulla itsellänikin pinkkiä. Puhelin ja joltain lomamatkalta ostetut aurinkolasit. 



Jääkaapin ovessa on vaaleanpunainen kauppalistamagneetti.



Ja kylpyhuoneestakin löytyi jokunen vaaleanpunainen purtilo.



Muumeja on meillä joka lähtöön.



Mutta löytyy myös vähän hempeämpiä kahvikuppeja, joissa on pinkkejä kukkia.



Myyn vaaleanpunainen nokkamuki on yllättäen myöskin saatu lahjaksi.



Lastenhuoneen seinällä asuu mm. vaaleanpunainen orava ja laatikossa nalle ja possu.




Viimeisen osan kuvaamisesta tulee kyllä haastavaa! Saa nähdä, mitä keksin.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Ite!

Jos kymmenkuiselta Myyltä kysyttäisi, hän söisi edelleen mieluiten maitoa. Mahdollisesti pelkkää maitoa, ei syöttötuolissa vaan sylissä ja ennen kaikkea, ei nokkamukista vaan rinnasta. Kurja juttu vaan, että tyypillä sattuu olemaan kovin ikävä äiti, joka ei aio imettää ikuisesti, vaan sitkeästi tarjoaa neidille viisi ateriaa joka ikinen päivä.

Lusikkaa Myyn suuhun ei enää yritetä tunkea, sillä se on ihan toivottoman turhaa. Hän kääntää päänsä pois jo lusikan nähdessään, jyrsii pöydän reunaa mieluummin kuin äidin pöperöitä ja yrittää vaikka hypätä alas syöttötuolista todistaakseen, että hän ihan totta inhoaa sitä, että häntä syötetään. Ihan itse omin sormin neiti syö huomattavasti paremmin, ja iltapuuroa lukuunottamatta tarjoammekin hänelle tällä hetkellä pelkästään sormin syötävää ruokaa.


Oman kasvisruokavalioni myötä meillä syö koko perhe hyvin kasvispainotteisesti, mutta tarjoan Myylle pari kertaa viikossa lihaa ja suositusten mukaan kaksi kertaa viikossa kalaa. Uunilohesta hän pitää, mutta kaikki jauhelihasta valmistettu tuntuu maistuvan kamalalta, mikä voi myös johtua kokkaustaidoistani. Koska käsittelin ensimmäistä kertaa elämässäni lihaa vasta Myylle kokatessani, en ihmettele, jos tekemäni luomulihapullat eivät varsinaisesti ole mikään makuelämys. Mieheni tuomio esimerkiksi lapselle laittamastani makaronilaatikosta oli: no joo, ihan syötävää.

Kasviksien suhteen Myy on lähes kaikkiruokainen, mutta olen huomannut, että jos lautasella on useampaa eri sorttia, hän syö vain parhaimman makuiset (tai mielenkiintoisimman näköiset, mistä minä tiedän) ja heittää loput lattialle. Toisaalta jos tarjoan pelkästään niitä, jotka ovat sekalautaselta lentäneet suoraan lattialle, syö hän ihan nätisti temppuilematta kaiken. Siispä meillä mennään usein pääruoka + jälkiruoka -menetelmällä.


Päivisin minä ja lapsi syömme usein samaa ruokaa. Joskus teen ruuasta kaksi eri versiota, jolloin omaani tulee enemmän mausteita ja saatan käyttää siihen myös maitoa kröhöm... kermaa, minkä korvaan Myyn ruuassa äidinmaidonkorvikkeella. Olen kyllä alkanut maustaa hänenkin ruokiaan valkosipulilla, yrteillä ja joskus jopa pienellä määrällä paprikajauhetta tai pippuria, ja ihan hyvin on kelvannut eikä jälkiseuraamuksia ole tullut. Pari päivää sitten annoin hänelle sämpylänpalan, jonka tekemisessä oli käytetty ihan tavallista maitoa, mutta siitä neidille tuli sen verran vatsakipuja, että seuraava maitokokeilu saa vielä odottaa huolimatta kymmenen kuukauden suositellusta aloitusiästä.


Ruuan kanssa Myy juo vettä nokkamukista. Olen joskus kokeillut tarjota hänelle samaisesta kupista äidinmaidonkorviketta, mutta se ei maistu. Ei meillä varsinaisesti ole mikään kiire lopettaa imetystä, mutta kovin pitkälle yli yhden vuoden maagista rajaa en oikeastaan jaksaisi. Olisi joskus ihanaa pukea päälle jotain muuta kuin sen yhden ruotsalaisen vaateketjun halvin spagettiolkaintoppi, joka kieltämättä on käytännöllisin vaatekappale niin raskaanaollessa kuin imettäessäkin, mutta puolentoistavuoden päivittäinen käyttö alkaa pikku hiljaa kyllästyttää. Huolimatta siitä, että omistan niitä varmaan yhden jokaista saatavilla olevaa väriä.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Myy

Olen kirjoittanut kymmenen kuukautta tyttärestäni nimettömänä. Toisinaan olen pyöritellyt joitain mahdollisia bloginimivaihtoehtoja mielessäni, mutta ne ovat tuntuneet vääriltä, ja koko ajatus tyttärestäni toisen nimisenä muutenkin hassulta.

Arvaatte ehkä mihin tämä johtaa. Nyt se oikea salanimi on mitä ilmeisimmin löytynyt, sillä muutaman viikon tunnustelun jälkeenkin se tuntuu edelleen hyvältä. Blogimaailma tuntekoon siis tästä eteenpäin tyttäreni nimellä Myy.





perjantai 13. helmikuuta 2015

Siivouspuuhissa

Kun säilyttää vaunuja eteisessä, täytyy imuroida koko ajan. Ennen talvea olin ajatellut, että se lumi ja loska mahdollisesti muodostuisi ongelmaksi, mutta paljon suurempi riesa onkin ne teiden hiekotukseen käytettävät kivet. Pieniä kiviä tulee sisään paitsi kärryjen myös kenkien mukana, ja lapsestani ne tuntuvat olevan mitä parhainta ravintoa.

Tämä ei todellakaan ollut se asia, josta olin tulossa kirjoittamaan, mutta etsiessäni sopivaa sormiruokailukuvaa, silmilleni hyppäsi nämä imurointikuvat, joiden välillä on kymmenen kuukautta ja yksi päivä.

Huhtikuu 2014

Helmikuu 2015

Lapsi on oppinut sammuttamaan imurin, mikä on tietysti hänen mielestään ihan hirveän hauskaa, mutta vaikeuttaa siivoamistani hieman. Nappasin hänet Manducaan, vaikka jo sitä etsiessäni ajattelin idean olevan ajatustasollakin huono. Hyvin hän siinä kuitenkin viihtyi sen viisitoista minuuttia, että sain kriittisimmät paikat puhdistettua.

Kumma juttu muuten, miten tuo maha tuntuikin silloin niin painavalta. Ihan pikkiriikkinen vauvahan siellä polski. Toista se on sätkivän kymmenkiloisen kanssa.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Asia päivässä muistiin

Sain joskus täysi-ikäistymiseni aikoihin itselleni äitini päiväkirjan vuodelta 1987. Synnyin tammikuun alussa kyseisenä vuonna, joten käytännössä koko kirja kertoo minusta ja minun vauvavuodestani.

Äitini on kirjoittanut kirjaan tunnollisesti vähintään lauseen verran lähes vuoden jokaisena päivänä. Tiedän siis ensimmäisestä vuodestani melko paljon sellaista, mitä esimerkiksi valmiiden kysymysten täyttämiseen perustuva vauvakirja ei ehkä paljastaisi.

Elokuu 1987

Lokakuu 1987

Tytärtäni odottaessani suunnittelin, että pitäisin hänestä samanlaista päiväkirjaa. En jotenkin saanut sitä aikaiseksi, ja meillä oli hänelle hankittuna jo Muumilaakson vauvakirja. Asia jäi kuitenkin vähän kaivertamaan mieltäni, ja vuoden vaihteessa sain vihdoin hankkittua sopivan kirjan. Projekti on hieman kunnianhimoinen, sillä kirja on viideksi vuodeksi.


Tekstiä tähän mahtuu päivää kohden lauseen tai korkeintaan kahden verran, ja toistaiseksi ne ovat syntyneet helposti. Olen pitänyt kirjaa vasta alle puolitoista kuukautta, mutta siihen on jo nyt tallentunut paljon sellaista, mitä ei muuten olisi tullut merkittyä ylös. Muistissa on esimerkiksi päivä, jona tyttö oppi vilkuttamaan, päivä jolloin hän alkoi osoitella asioita ja onpa tiedossa sekin fakta, milloin hän istui ensimmäisen kerran ruokakaupassa ostoskärryn lastenistuimessa.

Helmikuu 2015

Ja tietysti, paitsi pelkkiä uusia taitoja tähän tallentuu myös ihan tavallisia juttuja arjesta, joita ei ehkä muuten muistaisi. Mikä on saanut lapsen nauramaan tai mikä on kuorinut neidistä esiin känkkäränkän, mitä on tehty, leikitty tai sanottu. Ja jos en jaksakaan kirjoittaa joka päivä viiden vuoden ajan, se ei haittaa. Silloin tällöinkin on ihan hyvä.

Kyllä minua tosin vieläkin hieman harmittaa, etten aloittanut tätä heti neidin synnyttyä, mutta kahdeksan kuukautta myöhemmin on parempi kuin ei ollenkaan. Ja onhan niistä ensimmäisistä kuukausista onneksi tallentunut jotain muistoja tänne blogiin.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Värihaaste 3/5: keltainen

Valitsin keltaisen värin, vaikka ajattelin ensin, ettei sitä juuri löydy meiltä lelukorin ulkopuolelta. Väärässäpä olin! Iloisia keltaisia väripilkkuja löytyikin enemmän kuin olin kuvitellut.

Ensin kuitenkin se lelukori.



Ja yllättäen kirjahylly. Etenkin monissa lastenkirjoissa on keltaiset kannet.



Keittiöstä löytyy keltaisia muumeja enemmänkin.





Onko lapsiperhettä ilman keltaista kylpyankkaa?



Tytöllä on myös hellyyttävä keltainen pyjama sekä suloisia asusteita. Ja on muuten kyseessä perityt tossut! Mummini teki ne minulle silloin melkein kolmekymmentä vuotta sitten.




Askartelutavaroistani löytyy keltaista.




Ja bonuksena keltainen kauppakassi, joka ei kovin helposti häviä. Ei tosin ole kovin usein käytössäkään.