Muutosten vuosi 2014

Eilen illalla nukkumaan mennessämme löysimme mieheni kanssa peittojemme seasta tutin, viilentävän purulelun ja pehmolelupupun. Tilanne hieman huvitti, kun sitä alkoi ajattelemaan. Lähtötilanteessa oli kaksi työssäkäyvää aikuista asumassa yhdessä ja aina kiiltävä ja siisti koti. Tämän vuoden aikana tuo tilanne on muuttunut sellaiseksi, että kyseisten tavaroiden löytyminen sängystämme on ihan normaalia. Olemme vanhempia. Äiti ja isä, perhe.

Minä olen kärsivällisempi kuin aiemmin. Jos olen syönyt, jaksan monen tunnin nukutusmaratoneja hermostumatta. Minulla ei enää ole kiire mihinkään, ja ymmärrän, että ehdin tehdä omia juttujani sitten myöhemminkin. Toisaalta saatan myös olla todella hyökkäävä leijonaemo, mikäli koen tyttäreni (tai oikeastaan kenen tahansa läheiseni) tulleen väärin kohdelluksi. Ennen lasta (hormoneja?) harmittelin maailman epäkohtia lähinnä mielessäni.

Nykyisin pidän myös fyysisestä minästäni parempaa huolta kuin aikaisemmin. Chileläinen luomupunkku on vaihtunut kivennäisveteen tai colajuomiin. Absolutistia minusta ei ole tullut, sillä saatan edelleen juoda lasin viiniä jos olosuhteet ovat kohdillaan, mutta alkoholinkäyttöni on joka tapauksessa todella vähäistä. En halua hoitaa lasta krapulassa tai väsyneenä, enkä muutenkaan enää kaipaa humalaa. Lisäksi haluan jaksaa lenkkeillä! Siitä on tullut tärkeä osa päivääni, on ihanaa päästä ulos ja bonuksena vauvan saa helpohkosti päiväunille rattaisiin.

Parisuhde muuttuu tietysti aina väistämättä esikoisen syntymän myötä. Yhteistä aikaa on vähemmän ja lähes kaikenlainen spontaanius katoaa elämästä olosuhteiden pakosta. Olen tyytyväinen, että olemme pysyneet aviomieheni kanssa läheisinä ja toisillemme rakkaina näistä suurista muutoksista huolimatta. On meillä toki ollut tämän suhteen myös hieman tuuria, sillä saimme vauvan, joka menee iltaisin kiltisti nukkumaan kello 19, ja näin ollen ehdimme olla kahdestaan aika monta tuntia ennen omaa nukkumaanmenoaikaamme. 

Kulunut vuosi on kaikkiaan muuttanut elämääni enemmän kuin mikään aikaisemmista. Minä olen muuttunut, parisuhteemme, arkemme ja monet tavoistamme ovat muuttuneet. Raskaaksi tultuani ehkä pelkäsin edessä olevia muutoksia. Nyt minä tiedän, että ne olivat hyviä ja tervetulleita. Tämä vuosi oli hyvä ja olkoon seuraava vielä parempi!

Muuttuja

Hyvää uuttavuotta kaikille!

Terveisiä sairastuvalta!

Täällä on nyt sairasteltu ihan toden teolla. Lapsi on pitkittyneen hengitystieinfektionsa vuoksi antibioottikuurilla ja itse sairastin flunssan, jonka kylkiäisinä tuli kuumetta ja korvatulehdus. Oma tautini alkaa jo hellittää otettaan, mutta lapsi rohisee edelleen pahasti. Hän jaksaa nyt jo onneksi leikkiä, juoda maitoa ja jahdata kissaa, joten eiköhän tässä olla parempaan suuntaan menossa.

Ensimmäisinä kipeinä öinään lapsi nukkui vain 15-60 minuutin pätkiä, ja voi että nyt sitä arvostaakin taas niitä tavallisia kahden syötön öitä, jolloin ei muuten herätä rauhoittelemaan itkevää lasta. Syömisessäkin on sairastelun myötä otettu taas takapakkia, ja yllätys yllätys, neiti haluaisi jälleen kerran elää pelkällä rintamaidolla. Muuta tähän ei kai voi todeta, kuin että onneksi edes se maistuu. Itse olen tietysti tulkinnut tilanteen niin, että saan syödä suklaata niin paljon kuin haluan, koska maitoahan ei tule, jos en syö tarpeeksi (heh heh).

Minä en tänne jää lepäilemään, heippa!

Näistäkään ei jostain syystä hirveästi pidetä.

Mieheni on onneksi kolmen viikon (!) talvilomalla, mikä helpottaa tilannetta ihan hirveästi. Kipeänä on raskasta hoitaa lasta ja kipeää lasta on raskas hoitaa, mutta kävi hyvin ettei minun nyt tarvitse selviytyä siitä yksin. Jos ei oteta huomioon sitä, että olemme puolikuntoisia, niin tekee kyllä meille kaikille ihan hyvää vain lepäillä muutama päivä kotona ihan perheen kesken!

Stressiä lomasta

Olemme mummolassa. Lapsi on edellisen kerran ollut yötä poissa kotoa neljä kuukautta sitten, eikä kahdeksankuisen muisti taida kantaa ihan niin pitkälle. Ymmärrettävästi hän on hyvin hämillään.

Tulimme tänne eilen. Minulta kesti illalla kaksi ja puoli tuntia saada hänet yöunille. Puolentoista tunnin kohdalla hieman turhautti. Tuntia myöhemmin, kun vauva vihdoin nukahti, tuntui kurjalta. Eihän hän voi ymmärtää, mikä on tämä vieras paikka, johon matka kesti ihan liian kauan ja jossa on kummallisia, kovin lähelle tunkevia tyyppejä, joita äiti vielä hämmentävästi kutsuu äidiksi ja isäksi.

Nyt olemme saaneet lopullisen selvyyden lapsen vierastamiskysymykseen. Hän pelkäsi vielä eilen isääni niin, että itku meinasi tulla tämän tästä. Tänään on hieman parempi päivä. Äitini on jo sitkeän lepertelyn ja lahjomisen tuloksena saavuttanut tyttäreni luottamuksen. Tiiviisti neiti on kuitenkin viihtynyt sylissäni turvassa, mihin voisi todeta, että taisin saada mitä tilasin, kun viime kirjoituksessani haikailin sylivauvan perään.

Vaikka omasta mielestäni tulimme vain käymään kotona, olisi tietysti ollut arvattavissa, että mummolaloma on lapselle hämmentävä kokemus. En tosin silti keksi, miten vauvaa voi tällaiseen tilanteeseen valmistella, vaikka olisinkin tajunnut asian ajoissa. Todennäköisesti kuitenkin huominen on hänelle jo taas paljon parempi päivä, ja kun olemme lähdössä takaisin kaupunkiin, saattaisi tyttö jo viihtyä täälläkin ihan hyvin. Sen näemme pian. Tällä hetkellä kuitenkin hieman stressaa. Minua ja vauvaa.

8 kuukautta

Kahdeksankuukautinen vauva painaa 8,9 kilogrammaa ja on 71 senttimetriä pitkä. Neuvolaa hän inhosi. Välittömästi päästyämme lääkärin huoneeseen, alkoi sydäntäsärkevä itku, joka laantui hetkeksi äidin sylissä, mutta yltyi taas, kun vieras täti uskalsi lähestyä häntä. En ole kuitenkaan muissa tilanteissa huomannut neidin vierastavan, vaikka olemme tavanneet paljon ystäviäniä ja käyneet kyläilemässä ja kerhossa.

Temppuja tyttö on oppinut rutkasti kuluneiden kuukausien aikana. Hän osaa käydä itse istumaan, muttei pidä taitoa ilmeisestikään kovin hyödyllisenä, sillä kenellä nyt olisi aikaa istuskella paikoillaan, kun voi kontata tai harjoitella seisomista. Hän yrittää siis nousta tukea vasten ylös, mutta toistaiseksi onnistumisprosentti ei ole päätä huimaava. Neiti ei esimerkiksi vielä ymmärrä, ettei molempia käsiä voi irroittaa tuesta yhtä aikaa kaatumatta, vaikka näkyvillä olisikin jotain erityisen mielenkiintoista, kuten äidin älypuhelin.

Tyttö puhuu ainoastaan siansaksaa. Bäng bäng, vau vau ja päppä ovat yleisimpä ilmaisuja, mutta joskus kuulee myös mammaa ja mämmää. Hän tunnistaa oletettavasti nimeltä ainakin itsensä ja kissamme. Kun huhuilen häntä, hän lähtee konttaamaan luokseni, ja kun kysyn missä kissa on, ryntää neiti kisun kimppuun. Olen tehnyt myös "missä äiti?" ja "missä isi?" -tyyppisiä testejä, mutta joko kysymykset ovat neidin mielestä typeriä tai sitten sisältävät liian vaikeita sanoja.

Enää rintamaito ei ole meillä pääasiallinen ravinnonlähde, vaikka imetänkin edelleen jokaisen aterian jälkeen ja 1-2 kertaa yöllä. Soseita on nyt vihdoin alkanut mennä suurempia määriä ja olemme myös lisänneet sormiruokailun määrää. Omin käsin lapsi tuntuu syövän mitä tahansa hänen eteensä laitan, mutta itseäni isot palaset pienessä suussa hieman hirvittävät. Vaaratilanteilta on kuitenkin vältytty.

Tuttipulloa tyttö ei hyväksy suuhunsa enää ollenkaan. Nokkamukista hän suostuu juomaan vettä, mutta ei maitoa. En ole pariin kuukauteen ollut ilman lasta poissa kotoa varttia kauempaa, joten en tiedä varmasti, miten hän sitten reagoisi, jos rintaa ei vain olisi saatavilla. Voihan se pullomaito isin tarjoamana kelvatakin. Aion joka tapauksessa vielä jatkaa imettämistä, sillä maito riittää ja imetys on samalla myös ihana sylittelyhetki; neiti kun ei kiireiltänsä ole muuten viihtynyt sylissä viime aikoina.

Raskainta arjessa tällä hetkellä on lapsen saaminen yöunille. Nukuttajaksi ei ole moneen (neljään?) kuukauteen kelvannut kukaan muu kuin äiti. En ole kovinkaan montaa kertaa nukuttanut lasta ihan yksin, vaan teemme sen mieheni kanssa yhdessä, mutta silti, jos paikalla onkin pelkästään isi, on helvetti irti. Lapsi huutaa ja rääkyy niin kauan kunnes tulen paikalle, oli kyse sitten vartista tai tunnista. Muuten hän kyllä pitää kovasti myös isistään.

Joskus mietin hieman haikeana, että mihin se minun pikkuvauvani katosi. Pääsääntöisesti kuitenkin olen ihan tyytyväinen, että hänestä on jo tullut näin iso tyttö, ja elämässä on hieman muitakin ulottuvuuksia kuin imetys ja vaipanvaihto. Mikä voisikaan olla ihanampaa kuin se, että lapsi tulee ihan itse pyytämätään syliin ja muiskauttaa keskelle naamaani kunnon limapusun!

Kummiton

Me emme valinneet lapsellemme yhtään kummia. Emme kastaneet häntä, sillä emme kumpikaan mieheni kanssa kuulu kirkkoon, ja minä olen aina ajatellut, että kummien funktio on lähinnä kristillinen.Viime aikoina olen kuitenkin kuullut useammilta tahoilta ihmisten valinneen kummeja myös lapsille, joita ei ole kastettu.

Toivon, että kukaan ei käsitä tätä väärin tai ota itseensä, mutta olen nyt hämmentynyt, että miksi sille kirkkoon kuulumattomattomalle lapselle olisi pitänyt valita kummi!

Näkemykseni kummiuden turhuudesta johtunee mahdollisesti siitä, että en ole itse lapsuuteni jälkeen ollut juurikaan yhteydessä omiin kummeihini. Ja lisäksi vielä; jos olisin valinnut tyttärelleni kummin, se olisi ollut joko systerini tai paras ystäväni. En usko sillä olevan merkitystä, kutsutaanko tyyppiä tädiksi vai kummiksi, sillä ihan sama ihminen hän lapselleni kuitenkin on, ja aivan muut asiat ratkaisevat sen, pysyykö hän tyttäreni elämässä vai ei.

On varmaan ilmeistä, että syy tämän tekstin kirjoittamiseen onkin hiljattain asian tiimoilta herännyt epävarmuus. Omalta osaltani en oikeastaan kokenut edes sitä valinnaksi olla pyytämättä tyttärelleni kummeja, sillä koko ajan ajattelin asian liittyvän jollain tapaa kasteeseen ja seurakuntaan kuulumiseen.
Mutta. Vaikka itselleni asia on mielessäni täysin selkeä, olen mahdollisesti muutaman vuoden kuluttua tilanteessa, jossa lapseni ihmettelee, miksi kaikki hänen kaverinsa saavat kummeiltaan lahjoja, eikä hänellä ole ainuttakaan kummia. Selitys, ettei äiti katsonut asiaa tarpeelliseksi, on todennäköisesti hänen mielestään typerä.

Oliko teillä jotain erityisiä syitä pyytää tai olla pyytämättä lapsellenne kummia?

Meidän päivä 2.0

Edellisestä meidän päivä -päivityksestä on puoli vuotta. Arki melkein kahdeksan kuukautta vanhan vauvan kanssa on hieman erilaista kuin kaksikuukautisen, joten on ehkä aika uudelle julkaisulle. Ensimmäisen voit lukea täältä. Tässä päivityksessä osa kuvista on otettu puhelimeni kameralla ja pahoittelen niiden heikohkoa laatua.

Tällainen oli meidän tavallinen arkipäivämme:

7:45 Vauvaksikin kutsuttu herätyskelloni alkaa soida. Soittoääni on kutakuinkin seuraavanlainen: BÄM BÄM BÄM HUUUU vauvauvauvauvau. Torkkuajastimena toimii potkiminen.

8:15 Lapsi hieroo aamupalat naamaansa. Otan itselleni toisen kupin kahvia ennen kuin päästän hänet lattialle telmimään. Siivotessani aamiaispöytää neiti käy kippaamassa kissan ruokakupin sisällön lattialle. Kissa katsoo minua paheksuvasti.

10:15 Lapsi alkaa väsyä. Hän on yrittänyt nousta seisomaan ottaen tukea kissan raapimapuusta, tv-tasosta ja minun tukastani, ja lopulta turhautuneena homman hankaluudesta kontannut eteiseen itsetuhoisena aikeenaan ilmeisesti imeskellä kenkiä tai syödä kiviä. Ehdin kuitenkin estää tapahtuman. Nukutusprosessi kestää satuineen kymmenen minuuttia.

11:00 Lapsi on odotetusti herännyt puolen tunnin torkuiltansa, ja syömme välipalaa. Tein hänelle banaani-mustikkasosetta, joka kelpaa yllättävän hyvin. Leikimme vähän ja lähdemme ulos.

Vetoketjut ovat neidille mieleen.

12:30 Käymme leikkipuistossa. Tyttäreni pitää keinumisesta ja kikattaa, kun työnnän hänelle vauhtia. Matkalla ruokakauppaan pysähdymme vielä Mätäjoen varrelle katsomaan sorsia.

14:00 Lapsi on nukahtanut rattaisiinsa juuri kun pääsimme kotipihaan. Jätän hänet eteiseen nukkumaan ja laitan päivällistä varten parsakaalit ja porkkanat höyrystymään. Ehdin selailla päivän Hesaria ja lukea muutaman blogikirjoituksen ennen kuin lapsi herää ja on taas aika syödä.

16:00 Teen joitain satunnaisia kotitreeniohjelman pätkiä, eli käytännössä otan treenivälineet esille, mutta en ehdi paljon koskea niihin, kun juoksen lapsen perässä ympäri asuntoa. Hänestä on joko erityisen hauskaa toimia äidin kahvakuulana, tai sitten hän nauraa yrityksilleni treenata, vaikka hän on hereillä. En ole täysin varma syystä, mutta hauskaa skidillä tuntuu joka tapauksessa olevan.

17:15 Olen yrittänyt 40 minuuttia saada lasta nukkumaan. Pinnasängystä kuuluu ÄIÄIÄIÄI BÄB-BÄÄÄÄ, ja päälle joko hekotusta tai kitinää. Systerini tulee käymään, ja lapsi riehaantuu entisestään kuullessaan tätinsä äänen. Luovutan. Ei ole pakko nukkua, jos ei nukuta.

18:40 Mieheni tulee töistä juuri kun olen saanut pikku mimmin kylvetettyä. En ehdi edes pukea hänelle vaippaa päälle, kun hän jo innoissaan lähtee konttaamaan hurjaa vauhtia isäänsä vastaan. Vahinkoja ei onneksi tapahdu.

19:15 Syötän lapselle iltapuuron, pesen hänen kaksi hammastaan (se on neidin mielestä ihan hirveän kivaa!), ja mieheni lukee hänelle iltasadun. Istun pinnasängyn vieressä kymmenen minuuttia ja kun poistun, lapsi on jo unessa. Itse menen nukkumaan pari tuntia myöhemmin.

Murkinaa mukulalle!

Lapseni ei ihan täysin vieläkään ole ymmärtänyt, kuinka ihana asia syöminen on, vaikka soseita on maisteltu jo kohta kaksi kuukautta. Parempaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa, sillä enää ainoastaan aamupuuro kuorii mimmistä esiin totaalikieltäytyjän. Ihan sama millä sitä maustaa tai mikä on sen koostumus, alas ei mene lusikallistakaan. Täysin sama puuro kelpaa kuitenkin iltapalaksi, merkillistä kyllä.

Tänään teimme lounaan bataateista ja maissista. Luomutuotteita molemmat, ja ihan lähikaupasta haettuja. Voi että olin tyytyväinen, kun näin siellä nämä suloiset pienet luonnonmukaisesti kasvatetut bataatit!

Ella's Kitchenin puffit uppoavat pienelle paremmin kuin mikään! Pinsettiotekin tuli esiin sillä hetkellä, kun ensimmäisen kerran näitä hänen eteensä laitoin. Tai ainakin se oli ensimmäinen kerta, kun neiti esitteli minulle kyseistä taitoaan. Paketissa on ikäsuositus 7kk +, mutta otin varaslähtöä melkein kuukauden verran, ja ihan hyvin meni.

Yritimme syödä myös vähän mangoa, mutta se oli niin liukasta, ettei oikein tahtonut pysyä pikkuisissa käsissä. Suurin osa meni lopulta omaan vatsaani...

Välipalaksi neiti sai vähän makeampaa sosetta omenasta ja avocadosta. Kumpaakin olisi oikeastaan voinut tarjota myös syötäväksi sormin, mutta valitsin tällä kertaa (vähän) siistimmän ratkaisun ja soseutin ne. Menekki oli ihan kohtalainen.

Päivällinen on vielä tekemättä. Se tulee todennäköisesti sisältämään kanaa, vaikka niiden lihapalojen keittäminen ällöttää minua vieläkin. Mihinkä sitä ei oman lapsosensa puolesta ryhtyisi...!

Minustako jouluihminen?

Ostin elämäni ensimmäisen joulukoristeen viime jouluna. En ole ikinä ollut millään tapaa jouluihminen, mutta vuosi sitten lyllersin ison mahani kanssa kauppaan ja raskaushormonipäissäni kiikutin kassalle ikkunaan ripustettavan joulutähden. Koko päivän istuin ja tuijottelin ostamaani tähteä miettien, että mitä ihmettä minulle juuri tapahtui.
(Ja siis miettikää, minulla ihan oikeasti oli aikaa istua tyhmänä päivä tuijottamassa ikkunaa!)

Olen monesti miettinyt, että kuka ihme ostaa näitä jouluaiheisia härpäkkeitä kotiinsa. Nyt näyttää pahasti siltä, että olen tullut elämässäni pisteeseen, jossa se joku olen minä. Tänä vuonna meillä kotona näkyy, että joulu on tulossa. Lapseni lähennellessä kahdeksan kuukauden ikää ei tätä varmaan voi enää laittaa minkään hormonien piikkiin.

Liekö äitiys pehmentänyt pääni, vai onko se tämä kotona vietetyn ajan määrä?

Vaaran viettelemä

Suloisesta tyttärestäni on kuoriutunut kunnon tuholainen. Eteenpäin on mentävä aina täysillä, ja mahdollisesti vielä vähän lujempaa, jos äiti ehtii jotenkin arvata, mitä kiellettyä kohdetta tällä kertaa havitellaan. Lapsen mielestä kun sähköjohdot ja likaiset kengät olisivat mitä parhainta suuhunpantavaa, isin pleikkari kaipaisi vähän säätöä, pistorasioiden suojatulpat tuovat touhuihin mukavasti pientä haastetta ja kissan ruokakupit ja hiekkalaatikko suorastaan huutaen kutsuvat luokseen.

 Meillä on periaatteessa sääntö, ettei kissaan kosketa. Periaatteessa tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että minun mielestäni on, lapsen mielestä ei. Karvaista, pehmeää turkkia olisi niin kiva tunnustella, ja heiluva häntä houkuttaa ottamaan kiinni. Lapsen ote ei vain vielä ole kovin hellävarainen, ja silittäminen on vielä lähinnä repimistä ja läpsimistä. Kissalla on onneksi hyvät hermot, mutta mielissään hän ei silti pikku tunnustelijasta ole. En ehkä olisi hänen asemassaan itsekään.

Metriä alempana ei mobiilin vauvan kotona oikeastaan kannattaisi säilyttää yhtään mitään. Vielä meidän mimmi ei ole oppinut avaamaan laatikoita, mutta olen käynyt ne jo varmuuden vuoksi läpi. Lääkkeet, pesuaineet, paristot, työkalut ja veitset on siirretty korkealle. Myöskään mitään pientä ei saa tarttua pikku sormiin, jotta vauva ei tukehdu. Vaikka kuinka yrittää tehdä kodista turvallista, aina jostain löytyy jotain. Pöydänkulma, huonosti piilotettu johto tai kenkien mukana kulkeutuneita kiviä. On oltava skarppina koko ajan.

...Ja silti muutamien vuosien kuluttua varmaan huokaan, että kyllä hänen suojelemisensa oli helppoa silloin, kun hän oli vielä vauva ja aina kotona.

Päikkäriaika?

Mikä se sellainen päiväuniaika on?

Tarkoittaako se, että minä konttaan täällä pinnasängyssä ympäriinsä? Konttaaminen on niin kivaa, sillä olen juuri oppinut sen kunnolla.

Voin mä temppujakin vähän näyttää, näin minä kierin. Mutta en kyllä varmasti nuku. Nythän on päivä.

Lähden kyllä karkuun jos yrität saada mua nukkumaan. Sängyn toiseen päähän menen, etkä voi minulle mitään! Että nuku kuule vaan ite.

Oodi syöttötuolille

Kiitos hänelle, joka keksi syöttötuolin! Lapseni opittua istumaan kunnolla kyseisessä kapistuksessa vanhempainvapaaseeni aukesi lisää ulottuvuuksia.

Olen ollut kotona nyt yhdeksän kuukautta. En kaipaa vielä töihin, mutta kaipaan toisinaan kyllä jotain tekemistä. Eikä sillä, etteikö hurjaa vauhtia ryömivä lapsi pitäisi kiireisenä, mutta viime aikoina minusta on ollut mukavaa puuhailla asioita myös kodin ulkopuolella. Sen myötä, että lapsi viihtyy hyvin syöttötuolissa, olen voinut toivottaa arkeemme tervetulleeksi vanhan lempparini äitiyttä edeltäneeltä ajalta: lounastreffit.

Voi miten ihanasti katkaiseekin arjen, kun on sovittu tapaaminen ystävän kanssa keskelle päivää. Olen kyllä tavannut ystäviäni vähintään kerran viikossa tähänkin asti, mutta suurin osa heistä on lapsettomia, joten he ovat yleensä tulleet meille, koska se on vain ollut helpointa. Virkistää ihan eri tavalla poistua samojen seinien sisältä.

Lapsi ei ravintoloissa ja kahviloissa käydessämme yleensä kaipaa ylimääräisiä virikkeitä, sillä hän tykkää katsella tuolistaan muiden touhuja. Erityisesti silmälasipäiset ystäväni ovat hänestä mielenkiintoisia, ja mieleen on myös se, jos paikalla sattuu näkymään muita lapsia. Otan hänelle kuitenkin varuiksi aina mukaan jonkun lelun sekä nokkamukin, jossa on tilanteesta riippuen joko vettä tai maitoa. Kertaakaan hän ei ole alkanut kitistä kesken lounaan.Huomaan itse suhtautuvani arkeen ihan uudella asenteella, kun ohjelmistossa on jotain, mitä odottaa. Sen ei tarvitse olla sen kummempaa, kuin kahvit keskustassa tai salaatti läheisessä kauppakeskuksessa. Tekee ihan hyvää laittaa välillä meikkiä ja vaihtaa kotihousut farkkuihin. Ja ennen kaikkea, tekee todella hyvää nähdä ystäviä ja jutella välillä aikuisten juttuja, vaikka lapsi kulkisikin mukana.

 

Ah, ihana uni!

Lapsemme nukkui erittäin hyvin elämänsä ensimmäiset viisi kuukautta. Sitten alkoi heräily. Motoriikka alkoi kehittyä yhtäkkiä niin hurjaa vauhtia, että pienen aivot käsittelivät uusia taitoja öisinkin. Useina öinä nousin viisikin kertaa ja toisinaan meni toista tuntia ennen kun sain lapsen takaisin nukkumaan. (Kirjoitin aiheesta esimerkiksi tämän tekstin.)

Kokeilimme vaikka mitä. Syötin tuhdimman iltapalan, tankkasimme haleja ja hellyyttä varastoon ennen nukkumaanmenoa ja kävimme joka ilta läpi samat iltarutiinit, jotta lapsi ymmärtää, että nyt käydään yöunille. Oli äidiltä tuoksuvaa uniriepua ja unipussia. Eikä yhdestäkään mitään apua.

Eräänä yönä herätessäni tuhannetta kertaa siihen, kun lapsi hakkaa kontallaan päätään pinnasängyn reunaan, nostin hänet viereeni. Itsekkäistä syistä, en jaksanut nousta ylös enää kertaakaan. Ja kappas! Siinä se nukkui sikeästi aamuun asti.

Nykyään meillä nukutaan perhepedissä. Siis ihan koko perhe, myös hän, jolla on neljä jalkaa ja häntä. Aluksi jännitin, osaako kissa varoa pientä tuhisijaan äidin kainalossa, mutta nyt olen oppinut luottamaan siihen, että sovimme kaikki nukkumaan vierekkäin ihan hyvin.

Tällä hetkellä lapsi käy nukkumaan n, 19.30. Heräämme syömään neljän aikaan ja nousemme seitsemän ja kahdeksan välillä. Oloni on huomattavasti levänneempi ja kevyempi, kun jokainen yö ei ole taistelua siitä, nukutaanko vai ei.

7 kuukautta

Seitsemän kuukautta vanha vauva alkaa näyttää luonnettaan. Hän on selkeästi huumorintajuinen mimmi, joka hassuttelee esimerkiksi niin, että yrittää laittaa tuttinsa minun suuhuni. Erityisen hauskaa on myös sulkea lusikka suussa suu suppuun, etten voi enää syöttää häntä. Molempien temppujen päälle neiti kajauttaa makoisat naurut. Muita lemppariasioita ovat kylpeminen, kissan "silittäminen" (eli löylyttäminen) ja se kun isi leikkii lentokoneleikkiä.  Inhottavinta sen sijaan on, jos kielletään leikkimästä sähköjohdoilla ja pistorasioilla, ne kun näyttävät niin kovin kutsuvilta. 

Syöminen ei toistaiseksi vieläkään ole neidin mielestä erityisen mukavaa. Hän haluaa edelleen pääasialliseksi ravinnokseen rintamaitoa, vaikka sitkeästi yritän tarjota aamu- ja iltapuuron lisäksi päivässä kaksi kertaa sosetta. Oletan hänen jossain vaiheessa ymmärtävän, että syöminen on tämän elämän parhaita nautinnonlähteitä, sillä en ainakaan tiedä ketään, joka olisi jäänyt ikiajoiksi maitodieetille. Itseäni ei  kyllä toisaalta haittaa ne ylimääräiset 500 kilokaloria, jotka imetyksellä päivittäin kulutan.

Enää meillä ei matkusteta vaunukopassa. Kyllä äiti oli haikeana, kun tuli aika luopua siitä.

Sukat tekisi kyllä mieli repiä irti. Omat ja muiden.

Painosta ja pituudesta en osaa sanoa mitään, sillä seuraava neuvola on vasta kahdeksan kuukauden iässä. Vaatteissa menee jotenkuten koko 70, mutta suurimmaksi osaksi käytämme kokoa 74. Kelan äitiyspakkauksen talvivaatteet ovat tällä hetkellä juuri oikean kokoisia, ja vaikka niiden värit ja kuosit eivät ole juuri niitä, jotka itse olisin valinnut, ovat ne muuten ihan laadukkaita ja hyviä vaatteita, ja käytämme niitä niin kauan kun ne mahtuvat päälle. Pituuskasvu on tytöllä huomattavasti rauhoittunut siitä, mitä se ensimmäisten viiden kuukauden aikana oli, eli elättelen hieman toivoa siitä, ettei talvivaatteita tarvitsisi ostaa ennen ensi syksyä. Yritän muutenkin pyrkiä pois sellaisesta turhasta kuluttamisesta, ja olenkin kierrellyt tarpeen tullen paljon lastentarvikekirppareita.

Tällä hetkellä seitsenkuinen tyttäreni on isänsä kainalossa päiväunilla. Taidan mennä herättämään molemmat, ettei yöunille meno viivästy liiaksi. Olin nimittäin kaavaillut leffailtaa mieheni kainalossa. Viettäkää tekin rentouttava viikonloppu!

Askartelua

Lähestyvä isänpäivä on mieheni ja tyttäreni ensimmäinen yhteinen. Meillä ei ole tapana oikein ostella materiaalisia lahjoja, mutta tämä on mielestäni sen verran spesiaali tapahtuma, että askartelimme tyttäreni kanssa miehelle kuitenkin pikkuisen muiston päivästä.

Ihan siisti operaatio tämä ei kyllä ollut. Sekä lapsen että minun vaatteet menivät pyykkiin, lattia kaipasi moppausta ja tyttö kylpyä. Nämä värit kuitenkin lähtevät ihan pelkällä vedellä pois sieltä, mihin ne eivät kuulu, joten ei me pientä sotkua kavahdeta! 

Minusta lopputulos on hauska. Toivottavasti mieskin tykkää.

Yö puolivuotiaan kanssa

Viime yö kuten joka yö.

19:00 Lapsi nukahtaa tuttipullo suussaan syliini kesken iltavellin. Melkein kaikki on onneksi jo mennyt alas. Kannan hänet omaan sänkyynsä.

19:30 Neidin sisäinen kello on erittäin tarkka, ja herätys on viritetty edelleenkin aina puolen tunnin päähän nukahtamisesta. Pinnasängystä alkaa kuulua itkua. Mieheni menee katsomaan ja löytää lapsen sängystään konttausasennosta. Menemme koko perhe hetkeksi sänkyyn löhöilemään. Kuiskuttelemme mieheni kanssa omia juttujamme ja lapsi on puolen tunnin kuluessa sikeässä unessa. Jätämme hänet nukkumaan ja nousemme.

21:30 Olemme juoneet iltateemme ja katsoneet yhden jakson seuraamaamme sarjaa. Menemme nukkumaan.

00:30 Pinnasängystä kuuluu ähinää ja orastavaa kitinää. Lapsi on hävittänyt tuttinsa ja potkinut peittonsa pois. Kuuntelen hetken, löytyykö tutti, mutta kitinä yltyy ja nousen antamaan sen hänelle. Peittelen hänet, mutta hän inhoaa peittoa ja potkii sen saman tien pois.

00:35 Sama toistuu.

03:00 Lapsi herää syömään. Olen niin autuaassa unitilassa, etten ensin tajua nousta syöttämään häntä, vaan hetken mietin, että mitä nyt. Otan hänet mukaani ja menemme olohuoneen sohvalle. Tämä juontaa juurensa aikaan, jolloin vauva oli vastasyntynyt, ja tarvitsin imettämiseen sekä valoa että tyynyä ja rintakumia. Nykyään syöminen tietysti sujuu jo pimeässä ja ilman apuvälineitä, mutta tottumuksesta imetän aina olohuoneen sohvalla istuen.
Lapsi nukahtaa heti maitoa saatuaan. Kissa tulee päälleni nukkumaan.

06:00 Syömme uudestaan.

07:00 Mieheni herätyskello soi. Lapsi on jokellellut sängyssään iloisena jo muutaman minuutin. Mies nousee vaihtamaan tyttärellemme vaipan ja keittää minulle aamukahvit. Hän lähtee töihin, joten minun on noustava, vaikka uni vielä maittaisi.

Kuinka teillä yöt sujuvat?

Pieni potilas

Kello tulee kolme. Juon neljättä kahvikupillista ja olen tänään syönyt jo kuusi palaa suklaata. Enää neljä tai korkeintaan viisi tuntia siihen, että mieheni tulee töistä kotiin. Hänen työpäivänsä kestävät helposti kymmenen tuntia. Lapsi nukkuu vaunuissaan eteisessä, ja olen käynyt kymmenen minuutin välein kuuntelemassa hänen hengitystään.

Tyttäreni on kipeänä. Hän on niin tukkoinen, että ajoittain itkettää kuunnella hänen vaikealta kuulostavaa hengitystään. Suolaliuoksesta tai pikkuniistäjästä ei ole hirveästi ollut apua, varsinkaan kun lapsi taistelee koko kahdeksan ja puolen kilon kehollansa niiden käyttöä vastaan. Ruuaksi kelpaa vain rintamaito, mutta onneksi edes se. Viime yönä nostin hänen pinnasänkynsä päätyä hieman koholle, jotta hänen olisi helpompi hengittää nukkuessaan, mutta neiti pyörii niin kovasti unissaan, että löydettyäni hänet väärinpäin sängystään nostin hänet loppuyöksi viereeni.

Hetkittäin lapsi on ihan virkeäkin, leikkii ja hekottaa hassuttelulleni, mutta suurimman osan ajasta hän on kiukkuinen ja haluaa olla sylissä. Ihmettelee varmaan, miksi en poista hänen pahaa oloaan. Ei auta selittää puolivuotiaalle, ettei flunssaan ole parannuskeinoa, vaan se on vain kärsittävä.

Toivotaan, että pikku nuhanenän kärsimys ei kestä kauaa. Itselleni aion asettaa suklaanostokiellon. Tämän levyn jälkeen. Hetkeksi.

Tärkeä vertaistuki

Blogini kohtalo mietityttää minua toisinaan. Osittain yksityisyysasioiden takia, osittain siksi, että vauva nukkuu päiväsaikaan niin vähän, etten oikein ehdi olla tietokoneella. Usein mieheni on jo tullut töistä, kun vauva on mennyt yöunille, joten myös silloin tietokoneet pysyvät kiinni. Teksteistä tulee harvoin sellaisia kuin haluaisin, koska joudun kirjoittamaan ne aina monessa osassa.

Vaikka en ole kertonut täällä omaani tai lapseni nimeä, enkä julkaissut kummastakaan meistä kasvokuvaa, ei silti tarvitsisi olla mikään salapoliisi, että halutessaan saisi henkilöllisyyteni selville. Ja vaikka omasta puolestani en ole erityisen huolissani säilyykö anonymiteettini, niin tunnistaessaan minut tunnistaisi tietysti myös tyttäreni, mieheni ja kaikki muutkin, jotka olen täällä ohimennen maininnut. "Ystävä" voi toki olla kuka tahansa ystävistäni, mutta esimerkiksi äitejä, siskoja ja työnantajia minulla on vain yksi jokaista.

Se, mikä kuitenkin on tähän asti saanut minut jatkamaan bloggausta, on muiden äitibloggaajien tarjoama vertaistuki. Omat vanhat ystäväni ovat ihania ja viihdyn heidän kanssaan muuttuneesta elämäntilanteestani huolimatta erinomaisesti, mutta vauvajuttuja heillä ei ole kerrottavanaan. Silloin tällöin kun haluan kuulla "juu meilläkin on tuollaista, se on ihan normaalia" -tyylisiä kommentteja.

Vertaistuen tärkeys alkaa vasta hahmottua minulle. Käymme tyttäreni kanssa viikottain Helsingin kaupungin järjestämässä vauvakerhossa, jossa tapaamme muita vauvoja ja heidän vanhempiaan. Vauvani tuntuu viihtyvän siellä, mutta omia suosikkejani kerhopäivät eivät niin yksiselitteisesti ole. En ole ryhmäihmisiä, vaan tunnen oloni tuntemattomien joukossa yleensä vaivaantuneeksi. Ensin kävimmekin kerhossa lähinnä siksi, että ajattelin sen olevan tyttärelleni hyväksi, mutta nyttemmin olen huomannut sen tarjoavan paljon myös minulle itselleni. Lähes jokaisen käynnin jälkeen olen tyytyväinen, että menimme, vaikka aluksi kuinka ajattelisin, että ei huvittaisi tänään.

Saan siis blogimaailmasta paljon ihanaa vertaistukea vauva-arkeeni, mutta kasvotusten käydyt keskustelut tuovat siihen silti lisää. Harvaa avaa blogiaan vain kirjoittaakseen sinne kakkavaipoista tai väsymyksestä, mutta kerhossa voi hyvin kuulla jonkun sanovan, että vituttaa, kun vauva ei nuku ja joka vaipassa on kakkaa.  Joskus on ihan hyvä saada puhua niistäkin asioista, joista ei tulisi mieleenkään tehdä blogimerkintää. Ja sama toimii toisin päin. Joistain asioista voi olla huomattavasti helpompi kirjoittaa kuin puhua.

Aion siis jatkaa katkonaisten ajatusteni julkaisemista vielä, ennalta määrittelemättömän ajan verran. Lopetan viimeistään sitten, kun tyttäreni kertoo tämän nolottavan häntä.

Univelkainen

Puolen vuoden aikana kerätty univelka alkaa tuntua. Kun lapsi herää hyväntuulisena aamuisin kello seitsemän, ainut ajatukseni on, että ei pliis vielä. Nostan hänet viereeni "nukkumaan", eli repimään naamaani ja hokemaan iloisena TÄ TÄ TÄ TÄ, minkä olen päätellyt tarkoittavan ylös laiskamato.

Useilla puolivuotiailla on jo mahdollisuus pärjätä yö ilman ruokaa. Meillä herätään syömään kaksi kertaa yössä, mutta todennäköisesti vain siksi, että tämä on totuttu rytmi. Viime yönä kokeilin, mitä tapahtuu, jos jätän ensimmäisen syötön pois. Lapsen herättyä paijailin häntä tovin, ja hän nukahtikin yllättävän helposti uudestaan. Söimme vasta kolme tuntia myöhemmin. Syöttöjä mahtui silti yöhön kaksi, mutta olen tyytyväinen, jos saamme pidennettyä nukkumaanmenon ja ensimmäisen syötön väliä niin, että ehdin itsekin saada unta useamman tunnin katkeamattoman pätkän. Yhden yön perusteella tuloksia on kuitenkin mahdoton ennustaa. 

Tällä hetkellä lapsi heräilee muutoinkin kuin syömään. Kehittynyt motoriikka valvottaa öisin, kun puoliuninen vauva yrittää päästä konttausasentoon. Päivisin vatsalta kierähdetään sujuvasti selälleen, mutta öisin taito jostain syystä unohtuu ja äitiä tarvitaan avuksi. Saatan joutua nousemaan yön aikana yhteensä viisikin kertaa. Ei ihme, jos pää painaa päivisin.

Valinta oman hetken ja unen välillä on toisinaan vaikea. Tällä hetkellä lapsi nukkuu eikä mieheni ole kotona, joten voisin hyvin mennä itsekin lepäämään. Sen sijaan istun koneen ääressä kirjoittamassa tätä tekstiä. Nämä pienet omat hetket ovat kuitenkin niin harvassa, että kiusaus roikkua tietokoneella tai toljottaa televisiota on suuri. Tämän julkaistuani aion ottaa kissan kainaloon ja käydä sohvalle löhöämään. Ehkä nukahdan siihen. Tai sitten en, ja aamulla taas ihmettelen, miten väsyttääkin niin hirveästi. 

Turha tavaranpaljous

Ostin raskausaikana hoitolaukun. Laadukkaan, kauniin ja tilavan, mutta täysin turhan. En nimittäin vielä puolivuotiaan äitiyteni aikana ole keksinyt, mitä sellaista sinne pitäisi laittaa, mikä ei mahdu tavalliseen, keskikokoiseen käsilaukkuuni.

Jos menen lapsen kanssa lenkille tai kauppaan, en tarvitse hänelle mukaan oikeastaan mitään. Joskus heitän vaunuihin harsoliinan ja tutin, mutta harvoin kummallekaan tulee reissun aikana käyttöä. Vaunuissa roikkuu työkaverini virkkaama pöllö siltä varalta, että lapsi pitkästyy matkalla, mutta yleensä hän viihtyy kopassaan hyvin.

Jos menemme kerhoon tai kyläilemään, eli olemme poissa useamman tunnin, pakkaan mukaan vaihtovaipan ja peiton alustaksi, jolla lapsi voi makoilla. Joskus otan mukaan myös tuttipullon, sillä vieraassa paikassa lapsi ei suostu syömään rinnasta. Yleensä kaikki, paitsi makoilualusta, ovat mukana aivan turhaan. Kaikki mahtuvat käsilaukkuuni.

Onkin yllättävää, miten paljon tavaramäärä sitten lisääntyy, kun tekeillä on koko viikonlopun kestävä reissu. Tarvitaan ruokailuvälineitä, vaihtovaatteita, ulkovaatteita ja viihdykettä. Rattaat. Mummolaviikonloppua varten tarvittava tavaramäärä näyttää siltä, kun aikoisimme olla poissa useamman viikon.

Huonona pakkaajana minun on pakko tehdä lista.

Kuitenkin, meidän vauva tarvitsee keskimäärin aika vähän kaikenlaista. Syömiseen ja pukeutumiseen liittyviä asioita on paljon, mutta muuten melko vähällä pärjää. Monet raskausaikanani tekemät hankinnat ovat jääneet käyttämättömiksi. Yhtään voide-, talkki-, tai öljypurkkia ei ole edes avattu. Kuolalapuista yksi on ollut käytössä kerran, muut eivät ole tainneet päästä edes ensimmäiseen pesuun ja maidonkerääjä ja liivinsuojat ovat yhä avaamattomissa pakkauksissaan. Leluksi käy mikä tahansa värikäs ja äänekäs, ja pöydänjalatkin kiinnostavat vauvaa enemmän kuin lelukaari. Onneksi emme ikinä saaneet aikaiseksi hankkia sitteriä.

Kaikki tämä on tietysti yksilöllistä. Se, mikä meille on täysin turhaa, on monelle arjen pelastaja. En aio siis edes yrittää neuvoa, että hanki nämä ja jätä suosiolla nuo kauppaan, mutta pieni vinkki kaikille raskaanaoleville ja vauvaa suunnitteleville minulla kuitenkin on: kaikkea ei tarvitse hankkia valmiiksi ennen vauvan tuloa. Niitä tavaroita ehtii kyllä hankkimaan vielä silloinkin, kun niitä huomaa omassa arjessaan kaipaavansa.

On väliä, mitä lapsi syö

Puolivuotias tyttäreni on nyt maistellut soseita muutaman viikon. Porkkana, bataatti ja kesäkurpitsa menevät alas oikein hienosti, peruna ja avocado aiheuttavat hieman nyrpistelyä. Banaania, maissinaksua ja kurkkua neiti syö mielellään ihan omin kätösin, mutta äidinmaito taitaa silti toistaiseksi vielä olla eniten mieleen.

Paitsi että olen itse kasvissyöjä, suosin aina mahdollisuuksien mukaan luomu- ja lähiruokaa. Olen valmis maksamaan puhtaasta kotimaisesta ruuasta ekstraa, mutta oman ruokavalioni kohdalla en ole täysin ehdoton luonnonmukaisuuden suhteen, vaan saatan ostaa myös tarjoustuotteita. (Luomu ei ole ikinä tarjouksessa! Miksi?)

Lapsen ruokiin käytettävien raaka-aineiden suhteen olen kuitenkin kriittisempi (eli hieman hysteerinen). Kasvissoseiden valmistaminen on vielä melko helppoa, sillä ainakin meidän lähikaupassa on todella hyvä valikoima lähellä viljeltyjä kasviksia, mutta mitä enemmän lapsen ruokavalio laajenee, sitä enemmän hyviä raaka-aineita joutuu ihan etsimällä etsimään. 

Kotona opituilla ruokatottumuksilla on suuri merkitys lapsen tulevien syömistapojen kannalta. En aio tehdä lapsestani kasvissyöjää, mutta kyllä meillä syödään kasvispainotteisesti. (Mieheni ei ole kokonaan kasvissyöjä. Jostain syystä tätä kysytään usein.) Myös meillä on pitsa pakastimessa laiskan päivän varalle, mutta roskaruuan ja valmisruokien syöminen ei _minun mielestäni_ missään nimessä saa lapsiperheessä olla tapa vaan poikkeus. Kun lapsi oppii, että ruoka tehdään kotona, on epätodennäköisempää, että hän itse elää vanhempana epäilyttävillä mikroaterioilla.

Ja sitten. Vaikka on tärkeää kiinnittää huomiota ruuan terveellisyyteen, sisältöön ja alkuperään, on hommassa muistettava kohtuus. Tiedän, ettei kahvi ja suklaa ole parasta, mitä voin elimistööni tunkea, mutta nautin niitä silti, koska haluan. Kyllä lapsikin sitten vähän vanhempana saa välillä herkutella, kunhan perusasiat ruokavaliossa ovat kunnossa.

Valokuvia arjesta

Kuljin menneen viikon järjestelmäkamera kädessäni, jos en nyt koko ajan niin hyvin tunnollisesti kuitenkin. Puhelimen muisti kyllä täyttyy hyvää tahtia sellaisista ihan tavallisissa arkitilanteissa otetuista kuvista, mutta hyvälaatuisina, kunnon kameralla otettuina niitä on melko vähän. Yleensä se järkkäri tulee kaivettua kaapista vasta sitten, kun ollaan lähdössä johonkin, missä ei usein käydä.

Tässä jotain kuvausviikkoni satoa satunnaisessa järjestyksessä:

Jos mä vähän punnerran tässä keittiön lattialla sillä aikaa kun äiti syö puuronsa.

No enkä punnerra, kiskon siltä sukat jalasta!  

Tällä tyhjällä kulpolla ei vissiin enää tee mitään...

Kisuveikan kanssa on kiva kurkkia maton alle.

Ahaa! Nyt löytyi aarteita. Tyhjennänpä nämä kaikki tähän lattialle!

Äiti voi vähän askarrella sillä aikaa kun minä nukun.

Ja syödä vähän välipalaa.

Tai vaikka lounasta.

Ihan kivan pallon se mulle teki.

Minä ainakin syön ihan itse!

Ja mulla on kaks hammasta ja ihan oma hammastahna.

Mutta en kyllä jää tähän odottelemaan, että puet mulle päälle.

Ja ihan oikeesti, äiti, sukat? En mä näitä pidä.

Ulkona on ihan kivaa. Minä matkustan vielä vaunukopassa.

Voin nukahtaa nyt sitten vaikka vartiksi, että äiti saa otettua jonkun nolon hissiselfien.

Sen pituinen se!